“Paikallaan polkevat narratiivit vähemmistön (tai naisten) heikosta asemasta rekrytoivat lisää katkeruutta kokevia yksilöitä aatteeseensa, joka tarjoaa helppoja vastauksia, päänsilittelyä ja rakenteiden syyttelyä“
Systeemisen rasismin käsite on värittänyt vuotta 2020 kilpaa Covid-19 viruksen kanssa. Yhtenä syynä tähän on keväällä syntynyt Black Lives Matter -liike. Liike on saanut jalansijaa jo Euroopastakin vaikka sen syntysyyt pohjaavat vahvasti Yhdysvaltojen rotukeskusteluun ja mustan vähemmistön oikeuksiin sekä ongelmiin poliisin voimankäytön kanssa. En tässä kuitenkaan mene liikkeen syntysyihin tai sen nykytoimintaan sen tarkemmin. Mutta liikkeen saamaa mediahuomiota ja sen piirteitä seuratessa, mieleeni muistuu vuosi 2018 ja yhtä lailla Yhdysvalloista käyntiin lähtenyt #metoo -kampanja, jolloin vaikutti, että feminismi puski ovista ja ikkunoista, eikä mitään uutisaihetta tunnuttu voivan tarkastella ilman feministisen ideologian linssiä. Misogyynejä oli kaikkialla. Nyt vuosi ja teema ovat eri, mutta narratiivi on täsmälleen sama. Rasisteja on kaikkialla.
Elämme aikaa, jona ajattelusta on tullut valitettavan lyhytjänteistä ja johtopäätöksistä hätiköityjä. Kun valtamedia on ryhtynyt tämän trendin lakeijaksi, ei ihme jos maailmankuvamme on suppea ja riippuu pitkälti siitä, mitä lehtiä päätämme lukea. Seuraava kappale toimikoon tästä esimerkkinä.
Maailman kuvalehdessä oli hiljattain artikkeli, jossa haastateltiin Suomessa asuvaa kenialais-amerikkalaista joogastudion omistajaa. Hänen mukaansa joogastudion asiakkaiden demografia ja koko hyvinvointiala heijastaa valkoista valtaa. ”Jos eteläaasialaisia, mustia ja transsukupuolisia tai queer-ihmisiä ei näy asiakkaina tai heitä ei kutsuta ja palkata ohjaamaan tunteja’, jotain on (ohjaajan mukaan) pielessä.” Joogaohjaajan motto onkin kuulemma ”decolonize wellness”.
Annettu päätelmä on esimerkki hyvin ideologisesti virittyneestä ajattelusta. Sen sijaan, että asiakaskunnan homogeenisyyttä (valkoisuutta) tarkasteltaisiin tilastojen tai tieteen valossa, se nähdään vain ja ainoastaan systeemisen rasismin tuotoksena. Päätelmien tueksi ei ole esitetty mitään tieteellistä perustetta. Ei, vaikka Suomen väestö on suurimmaksi osaksi edelleen valkoinen. Ei, vaikka jooga harrastuksena ei ole mitenkään edullinen ja maahanmuuttajien (erityisesti ensimmäisen polven) keskuudessa työttömyys, pienituloisuus ja sosiaalisten ongelmien kasautuminen ovat usein tavallisempia kuin kantaväestöllä. Näin ollen ehkä jooga ei ole ensimmäinen laji, johon kyseinen viiteryhmä hakeutuu. Suomella ei myöskään ole historiallisesti mitään kytköstä kolonialismiin, joten sikäli vaatimus poistaa kolonisaatio suomalaisesta joogasalista tuntuu yhtä kaukaiselle kuin Yhdysvaltain orjahistoria. Muusta vähemmistöedustuksesta puhuttaessa taas trans- ja queer -ihmiset ovat Suomessa (ja muuallakin maailmassa) prosentuaalisesti vielä paljon pienempi osa väestöstä kuin maahanmuuttajaväestö, joten heidän näkyminen ylipäätään missään harrastuksessa ei ole tilastollisesti edes kovin todennäköistä. Näiden lukujen valossa moni muukin Suomessa järjestettävä ryhmäharrastus voisi toki heijastaa ”valkoista valtaa” – tai sitten sen voi yksinkertaisesti nähdä tilastotieteenä.
Niin rasismikeskustelulle kuin feministisellekin keskustelulle tyypillistä on nojata marxistiseen tapaan nähdä yhteiskunta kahtia jaettuna; on sortajat ja sorretut. Syyttävä sormi osoitetaan yhteiskunnan rakenteisiin ja sortajiin. Sorretun asema sen sijaan on staattinen. Pyhä ja koskematon. Muut voivat muuttua. ”..Valkoisten ihmisten pitää oppia tunnistamaan ja käsittelemään etuoikeutensa ja tiedostamaton ylemmyydentuntonsa” joogaohjaaja muistuttaa artikkelin haastattelussa. Kuulostaa siltä, että valkoisuus on tämän ideologisen uskonnon perisynti ja ikuinen leima. Sortaja ei pääse raidoistaan. Ja samalla ironisesti niin kauan kun on näin, ei sorrettukaan pääse. Tämä narratiivi pitää systeemisen rasismin ikuista liekkiä tiukasti otteessaan ja siten sitä on helppo nähdä kaikkialla. Jopa suomalaisessa joogasalissa.
Samaan ideologiaan kuuluu myös olettamus, että kokemus sorrosta on aina todempi kuin sortajan kokemus siitä, oliko kyseessä tarkoituksenmukainen loukkaus vai ei. Believe the victim – hokivat myös #metoo -kampanjan lähettiläät. Eikä syyllinen saanut suunvuoroa. Tämä lienee jo laajempi aihe, mutta todettakoon lyhyesti, että rasismin tai syrjinnän absoluuttinen ilmeneminen on ongelmallinen tutkimuskohde sinänsä, sillä kokemukseen pohjautuvat tilanteet ovat yksilöllisiä ja usein hyvin subjektiivisia.
Kun ideologioiden annetaan jyllätä (poliittisessa) keskustelussa ja media tietoisesti levittää niitä, monitahoinen keskustelu muuttuu mahdottomaksi. Asioita on vaikea tarkastella laaja-alaisemmin minkään tieteen valossa koska siihen ei anneta tilaa. Artikkelit joogastudion valkoisesta vallasta tai paikallaan polkevat narratiivit vähemmistön (tai naisten) heikosta asemasta rekrytoivat lisää katkeruutta kokevia yksilöitä aatteeseensa, joka tarjoaa helppoja vastauksia, päänsilittelyä ja rakenteiden syyttelyä. Ratkaisukeskeisyys on silloin toissijaista.
Ja toisaalta joskus voi yksinkertaisesti vain hyväksyä sen, että ihan kaikki eivät pidä joogasta.
