Miehet jotka vihaavat naisia.. vai naiset jotka vihaavat miehiä?

SUSANNA SANTOS

”..jos ryhdyn rakentamaan itselleni narratiivia misogyyneistä joka kerta kun sanomisiani kritisoi miespuolinen henkilö, olen nopeasti tilanteessa, jossa ympärilläni näkyy vain vihaisia miehiä ja osaamisessani tai sanomisissani ei ole mitään korjattavaa. Olen koskematon.”

Naisvihasta on puhuttu paljon viime päivinä, erityisesti feministisissä piireissä. Sitä todistetaan nyt monessa paikassa ja sen uskotaan elävän syvällä kulttuurissamme. Minä kuitenkin haluan kyseenalaistaa tämän väittämän. Olen elänyt 36 vuotta enkä kuitenkaan ole koskaan elämässäni törmännyt naisvihaan tai naisvihaajaan. Lukuisat työpaikat, asumispaikat Suomessa ja ulkomailla, vaihtuvat harrasteryhmät ym. sosiaaliset piirit, enkä missään  ole nähnyt merkkiäkään misogyyneistä. Siis merkillisen hyvin (minulta) piiloon jäänyt ryhmä. Tämä havainto ei kuitenkaan tarkoita että misogyniaa ei ole olemassa. Tai etteikö joku sitä olisi kokenut. Minä henkilökohtaisesti en vain muista, että kukaan tapaamani mies olisi järjestelmällisesti vihannut kaikkia naisia.

Oma kompetenssini ymmärtää naisvihaa on siis melko pinnallista ja kokemusperäistä, joten tutkin asiaa hiukan syvemmin voidakseni kirjoittaa aiheesta ­– edes vähän. American Psychological Association lehdessä julkaistiin muutamia vuosia sitten artikkeli, jossa tutkittiin naisvihaa kokevien miesten yhteisiä tekijöitä. Varsin kattavan eksploratiivisen tutkimuksen tulokset kertoivat, että naisvihaa kokevia miehiä yhdistää mielenterveysongelmat, matala koulutustausta ja päihteiden ongelmakäyttö. Tulos ei kuulosta lainkaan yllättävältä. Löyhällä sosiaalitieteiden ymmärrykselläni voisin veikata, että suurin osa näistä mielenterveysongelmaisista, päihteitä käyttävistä misogyyneistä tulee rikkonaisista ongelmaperheistä, joista puuttuu usein toinen läsnäoleva vanhempi, useammin isä. Ja heidän viha todennäköisesti kohdistuu muuhunkin kuin naisiin. Työttömyys, yksinäisyys, huono taloudellinen tilanne ja stressi yhdistettynä päihteisiin aiheuttavat kenessä tahansa inhimillisessä olennossa vihan tunteita, joita on vaikea hallita. Näissä tapauksissa vihan tunteet ovat kanavoituneet naisiin, syystä tai toisesta.

Taustatekijät tai asema eivät tietenkään oikeuta vihan tekoihin tai syrjintään naisia – tai ketään muutakaan ryhmää – kohtaan. Mutta tutkimusmielessä kenties kyseisen artikkelin jatkoaiheena valaisempaa voisi olla, että missä tilanteissa ja keitä naisia kohtaan miehet osoittivat vihaa? Ja mikä oli kyseisten naisten asema ja miten ja missä tilanteessa naiset olivat kokeneet? Ovatko molemmat osapuolet ymmärtäneet tilanteen samalla tavalla? Vihan kokeminenkin kun on hyvin yksilöllistä. Aivan kuten rasismin kokeminenkin. Toiset saattavat kokea jonkin kohtaamisen rasistisena, toiset eivät. Sama pätee naisvihaan.  Mielenkiintoista olisi myös tutkia sitä naisryhmää joka misogyniaan jatkuvasti törmää. Mikä on heidän sosiaalinen status, tausta ja asema? Voisi rikastuttaa tarkastelukulmaa huomattavasti.

Eräässä feministiseen ideologiaan taipuvaisessa lehdessä julkaistiin hiljattain myös aihetta käsittelevä jutunpätkä, jossa puitiin Britney Spearsin uraa, nykytilaa ja misogyynistä musiikkiteollisuutta artistista ilmestyneen dokumentin valossa. Kirjoittaja analysoi juuri naisvihan ajaneen artistin nykyiseen heikkoon psyykkiseen tilaan. Mielenkiintoista tämänkaltaisessa pohdinnassa on sen kapea-alaisuus. Musiikkiteollisuus, kuten koko viihdeteollisuus on läpeensä epäinhimillinen koneisto, joka imee nopeasti menestykseen nousseet nuoret naiset sekä miehet nopeasti kuiviin. Silloin sukupuolella ei juuri ole väliä. Musiikkiteollisuus voi olla siten naisvihamielinen, mutta yhtä lailla miesvihamielinen. Kohtelu on vain erilaista eri sukupuolille. Pelkästään miesartistien itsemurhatilastoja katsomalla voi todeta, että musiikkiteollisuus on suorastaan turmiollinen miehille jos elämän eväät ovat puutteelliset.

Misogynia nousee siis aika ajoin esiin mediakeskusteluissa. Joko siihen on syyllistynyt musiikkiteollisuus, joku tunnettu mediahenkilö tai sitten naispuolista poliittikkoa on kritisoitu syyttä ja misogynian leimoja heitellään kilpaa. Se on nykyfeminsmin ajanhenkeä. Olen toki itsekin saanut miespuolisilta kollegoilta kritiikkiä, minua ei ole kuunneltu tai mielipiteeni on suorastaan sivuutettu, mutta en koskaan ole ajatellut kyseisen mieshenkilön vihaavan järjestelmällisesti kaikkia naisia. Se olisi määritelmällisesti misogyniaa. Olen vain ajatellut, ettei kyseisellä miehellä ole tapoja, hän on kenties epävarma naissukupuolen kanssa yleisesti, hän kokee ylemmyydentunnetta (tätä kokee muuten myös vanhemmat naiskollegatkin) tai on muuten vain töykeä. Jatkan siis eteenpäin ja unohdan. Mutta jos ryhdyn rakentamaan itselleni narratiivia misogyyneistä joka kerta kun sanomisiani kritisoi miespuolinen henkilö, olen nopeasti tilanteessa, jossa ympärilläni näkyy vain vihaisia miehiä ja osaamisessani tai sanomisissani ei ole mitään korjattavaa. Olen koskematon. Täydellinen. Supisen kahvihuoneessa misogyyneistä ja jaan puolitotuudellista tarinaa eteenpäin, niin että varmasti kaikki naispuoliset kollegat voivat vihata tuota ikävää miestä kanssani yhdessä. Se se vasta on voimauttavaa.. tai sitten katkeroittavaa.

Sen sijaan siis, että rakennetaan narratiiveja nais- tai miesvihamielisyydestä, olisi asianmukaisempaa kuvata laaja-alaisemmin ilmiöitä ja ihmisiä. Vastakkainasettelut eivät edistä dialogia, eivätkä tarjoa ratkaisuja. Samaan aikaan kun peräänkuulutetaan kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta sukupuoleen ikään tai ihonväriin katsomatta, sitä tunnutaan valitettavasti vain alleviivaavan. En näe tällä keskustelulla muuta kuin kasvavaa vihaa – molemmilla puolilla.

Jospa olisimme vain ihmisiä ihmisille. Kuten Martin Luther King joskus unelmoi..

Author: Susanna Santos

Susanna Santos on kuluttajaekonomi, kirjoittaja ja Calibre.fi sivuston perustaja

Vastaa