Lasten ja nuorten pahoinvointi on ollut surullisen paljon esillä kuluneen vuoden aikana. Poikkeusaika ja pandemian aiheuttamat sosiaaliset ongelmat ovat kasautuneet jo valmiiksi moniongelmaisten perheiden harteille, joten se selittäköön osan tapauksista. On kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ongelma, josta ei puhuta riittävästi. Isättömät lapset tai lapset, joiden isä on syystä tai toisesta vähän läsnä. Juuri he oireilevat tutkimusten mukaan eniten. Nämä lapset kärsivät muun muassa keskimäärin enemmän aggressiivisesta käyttäytymisestä, mielenterveysongelmista, heidän koulumenestyksensä on keskimäärin huonompi ja rikoksiin syyllistyminen todennäköisempää.
Warren Farrell on aihetta laajasti tutkinut tutkija ja kirjailija, joka muutama vuosi sitten julkaisi mainetta niittäneen The Boy Crisis (2018) kirjan. Farrell osoittaa kirjassaan monen esimerkin kautta, että poikien ongelmakäytöksen ja isättömyyden välillä on selvä korrelaatio, kuten toisaalta myös menestymisen ja molemman vanhemman läsnäolon välillä. Kirja palautuu mieleeni joka kerta kun näen tuttavani isättömän pojan lyövän toista poikaa tai kun luen uutisjutun nuorisotappeluista, ja lasten väkivallan teoista. Tai kun kuulen surullisen huostaanottokertomuksen, jossa kaikkensa yrittävä yksinhuoltajaäiti ei löydä päihderiippuvaiselle ongelmapojalleen muuta paikkaa kuin lastensuojelun.
Kaikkia näitä tarinoita yhdistää (melkein aina) rikkonainen perhe – erityisesti isän poissaolo. Isän poissaoloon taas on moninaisia syitä. Syynä voi olla, että usein esimerkiksi eroperheissä, päähuoltajuus menee äidille ja lapset viettävät isän kanssa merkittävästi vähemmän aikaa ja miehestään eroa hakenut äiti vie lapsensa esimerkiksi toiselle paikkakunnalle. Mielenkiintoinen sivuhuomio muuten, että jopa 70 prosentissa avioerotapauksista, eroa hakeva osapuoli on nainen. Siitä ovatko miehet jatkuvasti epäonnistuneempia aviomiehiä vai ovatko naiset kriisien kohdatessa neuvottomampia, voidaan keskustella. Häviäjiä viime kädessä valitettavasti ovat kuitenkin aina lapset.
Alati kasvavaan maahanmuuttoon (erityisesti pakolaismaahanmuuttoon) liittyy myös ilmiö, joka synnyttää perheitä, joissa isät ovat jääneet kotimaahansa muun perheen saadessa turvapaikan kohdemaasta. On myös paljon perheitä, jotka isät ovat yksinkertaisesti hylänneet. Sitten on vielä kasvava joukko naisia, jotka vapaaehtoisesti valitsevat isättömyyden ja tekevät lapsensa yksin.
Mediassa puidaan kuitenkin yllättävän vähän isättömyyden juurisyitä. Siis juuri niitä, jotka ovat niin merkittävässä roolissa lasten hyvinvoinnin kannalta. Aihe on poliittisesti arka. Erityisen arka se on käsittelemään vapaaehtoisesti isättömien lasten äitejä. Naisen oikeus saada lapsi tavalla tai toisella – myös ilman läsnäolevaa isää, keinohedelmöityksen keinoin – on feministisen vapaustaistelun voitto, jota ei kukaan uskalla kyseenalaistaa. Ei vaikka kaikki tutkimustulokset niin selvästi osoittavat isättömyyden negatiiviset seuraukset. Toki maailmaan mahtuu menestyneitä isättömiä poikia (ja tyttöjä) kuten vaikka Barack Obama. Mutta näistä marginaalisista menestystapauksista tuskin saa tilastollista trendiä. Näitä tapauksia toki mielellään muistellaan aina kun aihetta sivutaan. Ne tukevat hyvin naisen vapaata tahtoa hankkia lapsi juuri niin kuin hän parhaaksi (itselleen) näkee. Ne ovat lohdullisia esimerkkejä äideille, jotka vievät lapsensa kauas biologisesta isästään. Tasapainoilu siitä mikä on paras äidille ja mikä on paras lapselle on ilman muuta aina tapauskohtaista, mutta nähdäkseni maailmassa jossa lähtökohtaisesti pitäisi suojella heikompaa, eli lasta, tulisi lapsen parhaan mennä aina kaiken muun edelle. Poikkeuksetta. Ja kun tiede niin vahvasti puoltaa isän roolin tärkeyttä, ei sitä poliittisessa päätöksenteossakaan tulisi sivuuttaa.
Terveen yhteiskunnan tulisi siis kaiketi rakentua siten, että aikuiset järjestävät lasten elämän niin, että se toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla. Ilman kompromisseja. Joskus elämä ei tietenkään mene suunnitellusti, eivätkä kaikki lapset valitettavasti saa nauttia tasapainoisesta perheonnesta. Elämässä tapahtuu tragedioita, joita ei voi väistää. Niitä voidaan kuitenkin parhaan mukaan ennustaa käsillä olevan tiedon avulla ja siten välttää paremmin.
Isättömyydelle voidaan aina niin halutessa piirtää hopeareunukset, mutta lapselle se on aina tragedia.
Lähteet
M.J. Rosenfeld ; Who Wants the Breakup? Gender and Breakup in Heterosexual Couples. Social Networks and the Life Course (2018) : 221-243.
Farrell, W. & Gray, J. ; The Boy Crisis (2018)
Geary D.C et al. 2003 Evolution and development of boys social behaviour. Developmental Review 23 (2003) 444–470.
Kiitos mielenkiintoisesta artikkelista.
Ihan ihmisenä, sukupuolisuuden korostaminen monessa kysymyksessä on loppujen lopuksi pieni yksityiskohta, olen sitä mieltä että kaksi vanhempaa on tärkeä asia lapselle. Vanhempien dialogisuus antaa mahdollisuuden lapselle kokea vuorovaikutuksen esimerkin. Samasitumispinta on tärkeämpää kuin sukupuoli.