Perheen murtuminen, kulttuurimme tragedia

SUSANNA SANTOS

”Ehkä 70-luvun rock, rauha ja rakkaus onkin tämän päivän pop, some ja itserakkaus? Kapinan kohteena on nyt perinteinen perhemalli, jopa biologia – ja erityisesti naisen rooli.

Matala syntyvyys on ollut Suomen ja koko muunkin Euroopan haaste viimeisen vuosikymmenen ajan. Lapsiluku on matalimmalla tasolla mitä se on historiallisesti tarkasteltuna ollut koskaan. Pikkulapsiperheiden määrä on vähentynyt lähes viidenneksellä pelkästään 2010-luvulla. Syitä tähän on spekuloitu. Yksi selityksistä on ensisynnyttäjien keski-iän jatkuva nousu, hedelmällisyyden lasku (johon taas on lukuisia selityksiä) sekä toisaalta myös tarkoituksenmukaisesti lapsettomien parien lukumäärän kasvu. Elämme individualismin ja sekulaarisuuden kulta-aikaa, eikä tunnu sattumalta, että perheen merkitys yhteisöjen ja kulttuurin menestystekijänä myös unohtuu.

Perhe on läpi ihmiskunnan historian ollut yhteiskunnan tärkein yksikkö. Perhettä voisi kuvailla yksilön tukipisteeksi, astinlaudaksi ja keskeiseksi voimavaraksi, joka ennustaa yksilön tulevaa menestymistä yhteiskunnassa. Tämä ei ole historian saatossa muuttunut mihinkään. Vahvimmat perheet ovat aina pärjänneet. Ja edelleen on niin, että ehjistä, tasapainoisista perheistä, tulee keskimäärin ne terveimmät ja menestyneimmät lapset. Silti ei ole myöskään täysin totta, etteikö rikkonaisista tai epätasapainoisista perheistä tulisi menestyviä lapsia. Se ei vain ole tilastollisesti niin todennäköistä. Eikä koskaan lapselle optimaalista.

Nykypäivän trendeihin ja erityisesti z-sukupolven ajatusmaailmaan kuuluu paljon ideologisia piirteitä. Ne haastavat perinteistä perhekäsitystä tavalla, jonka pidemmän ajan seurauksia ei voida vielä edes ymmärtää. Haastamisen taustalla on paljon samankaltaista ajattelua, jota voisi verrata sotien jälkeisen sukupolven taistolaishenkeen ja kapinaan omia vanhempia vastaan. Ehkä 70-luvun rock, rauha ja rakkaus onkin tämän päivän pop, some ja itserakkaus? Kapinan kohteena on nyt perinteinen perhemalli, jopa biologia – ja erityisesti naisen rooli. Tämä kapina vain muodostuu kuitenkin ongelmalliseksi monilta osin.

Ensinnäkin pitkä ihmiskunnan historia osoittaa, että perinteisellä perheellä on valtava voimavara. Ja on edelleen. Tutkimukset osoittavat jo nyt, toistaiseksi lyhyen tietämyksemme valossa, että esimerkiksi yhden vanhemman perheet eivät ole lapsille se paras mahdollinen alku. Avioerot muun muassa vaikuttavat voimakkaasti lapsiin, huolimatta siitä jäävätkö molemmat vanhemmat läsnäoleviksi huoltajiksi lasten elämään vai eivät. Luottamuksen peruspilarit murtuvat ja jättävät lopulliset arvet pienen lapsen mieleen. Lasten oireiluun ja perheen haasteisiin syynä ei kuitenkaan ole pelkästään vain perinteisen perhemallin murtuminen. Myös ns. tavallisissa perheissä vanhempien voimavarat ovat syystä tai toisesta koetuksella. Lastenhoidon, arjen ja työn yhteensovittaminen on raskasta. Vanha sanonta, että lapsia kasvattamaan tarvitaan koko kylä, on siis äärimmäisen totuudenmukainen. Edelleen.

Harvassa suomalaisessa perheessä isovanhempien jatkuva läsnäolo tai muu laajennetun perheen apu on aina saatavilla. Jos ei syynä ole olosuhteiden pakko, niin kenties jonkinlainen perheen roolin muutos. Kenties se on juuri individualismin vahvistuminen. Portugalissa, jota voin kutsua mieheni ja lasteni myötä toiseksi kotimaakseni, isovanhemmat ovat perheen apuna aina, lähes poikkeuksetta. Pienet lapset eivät aloita niin usein päivähoitoa, jos jompi kumpi isovanhemmista on lähellä. Isovanhempien rooli perhearjessa on keskeinen. Sen sijaan individualistisella kulttuurilla on tutkimusten mukaan negatiivinen vaikutus siihen, miten kuormittavaksi vanhemmuus, perhearki ja erityisesti pienten lasten hoito koetaan. Roskam. et al. (2021) tekivät 42 maan läpileikkaavan tutkimuksen vanhempien kuormittumisesta ja tulivat vahvistaneeksi jo omankin empiirisen havaintoni siitä, että maissa joissa ollaan perhekeskeisempiä ja vähemmän individualistisia, vanhempien jaksaminen (ja näin ollen myös perheen hyvinvointi) on merkittävästi parempaa.  

Roskam et al. (2021)

Individualismin rinnalla alati voimistuva, erityisesti z-sukupolven ylistämä, postmoderni feminismi on myös osaltaan myötävaikuttanut siihen, mitä arvoja yhteiskunnassamme nyt nostetaan jalustalle. Tai ainakin julkisen keskustelun keskiöön. Näiden aatteiden nousun saatossa yhteiskuntamme peruspilari, ydinperhe, on kärsinyt monella tapaa. Arvosuuntaukset kun vaikuttavat väistämättä myös poliittiseen päätöksentekoon. Poliittinen tahtotila tuntuukin tällä hetkellä olevan se, että äidit halutaan ripeästi takaisin työelämään ja palkka – ja urakehitys vastaamaan samaa kuin miesten. Asetelma vain on haasteellinen, sillä suurin osa naisista ei yksinkertaisesti halua palata töihin lapsen ollessa pieni (alle 2-vuotias) ja siten välivuosia työelämästä syntyy väistämättä.

Naiset yleisesti ottaen myös arvostavat enemmän vapaa-aikaa kuin miehet. Jostain syystä tätä piirrettä ei tämänhetkisessä ilmapiirissä osata nähdä lainkaan arvostettavana piirteenä – jos se tarkoittaa äitien kotona oloa. Lisäksi vaikka kaikki eivät sitä halua hyväksyä, suurimmassa osassa perheitä mies edelleen tienaa enemmän kuin nainen. Tämä selittyy monilta osin sukupuolittuneilla ammatinvalintakysymyksellä, mutta myös vuotuisina työtuntimäärinä jotka miesten kohdalla keskimäärin yltävät korkeammalle. Feminismin ihannoima koti-isä-yhtälö on siis monessa perheessä taloudellisesti mahdoton. Myös oman empiirisen haastattelukierroksen jälkeen voin todeta, että yksikään tuntemistani äitiyslomalaisista ei ole tyytyväinen poliitikkojen päätökseen leikata lastenhoidon tukia, sillä heillä ole pienintäkään halua palata palkkatöihin lapsen ollessa niin pieni. Ja jokainen heistä on korkeasti koulutettu. Äidilliset vaistot ja biologinen tarve olla lähellä pientä lasta ei ole tässä yhteydessä lainkaan vähäteltävä seikka. Naiset ovat myös stressille alttiimpia ja niin sanotusti omaavat enemmän neuroottisuuteen taipuvaisia piirteitä. Nämä biologiset seikat huomioon ottaen, ei ole ihme että pienten lasten äidit, jotka yrittävät suoriutua sekä uranaisen ja perheenäidin roolista (ja vielä ilman sosiaalista tukiverkkoa) uupuvat helpommin.

Mutta kun on ryhdytty kapinoimaan myös biologiaa ja sen asettamia edellytyksiä vastaan, ei ole ihme että naiset ja koko perhe kärsivät. Feministisen taistelukentän alue voisikin olla mieluummin kotiäitiyden tukeminen, perheiden sosiaaliverkostojen ja hoitoapujen vahvistaminen. Sen sijaan urakeskeisyys, pieni lapsilukumäärä ja ”go girl” asenne vain niitä naisia kohtaan, jotka uhraavat perhe-elämän nousujohteisen uran tieltä, ovat tämän päivän naissankareita.

Ja kun rinnalle lisätään yhteiskunnassamme voimistunut individualismi, on selvää, että kulttuurimme tärkein menestystekijä, perhe, on se joka viime kädessä häviää. Ja kun perhe murtuu, yhteiskunta ja kulttuurikin lopulta murtuu. Eikä muutos aina tarkoita parempaa huomista.

LÄHTEET

Roskam I. et al (2021) Parental Burnout Around the Globe: a 42-Country Study. Affective Science 2 : 58–79.

Hakim, C. 2006. Women, careers, and work-life
preferences. British Journal of Guidance & Counselling 34 (3).

Tilastokeskus https://www.stat.fi/til/perh/2019/perh_2019_2020-05-22_tie_001_fi.html

Tilastokeskus www.stat.fi/til/akay/2009/07/akay_2009_07_2014-04-16_kat_003_fi.html

Author: Susanna Santos

Susanna Santos on kuluttajaekonomi, kirjoittaja ja Calibre.fi sivuston perustaja

Vastaa