Ottakaa, mutta älkää juoko – paheksumiskulttuuri hyveellisen viinikulttuurin rapauttajana

JASON LEPOJÄRVI

Suomen alkoholiongelmaa on yritetty korjata monen sukupolven ajan. Kansamme on vaappunut kahden ääripään, alkoholismin ja absolutismin välillä. Jotenkin tästä oravanpyörästä pitäisi hypätä pois. Mutta mikä tarkalleen on ongelmamme?

Ongelmamme ei ole se, että juomme liian vähän. Se ei myöskään ole se, että juomme liian paljon. Juomme aivan riittävästi. Ongelmamme liittyy juomisen säännöstelyyn. Juomme liikaa kerralla. Juomme humalahakuisesti. Ruotsalainen naureskelee meille, virolainen kutsuu pohjoisen hoipertelevia vieraita ”poroiksi” ja venäläinen – no, venäläinen on hiljaa, koska on itsekin sammunut.

Mitä voisimme tehdä tilanteen korjaamiseksi? Suomen kieli on pullollaan alkoholikulutuksen hillitsemiseen tähtääviä ilmauksia. Ei juoda työaikana. Ei sunnuntaisin. Ei ennen kahtatoista. Ei viinaa ennen viittä.

Nämä kaikki ovat typeriä ja haitallisia sanontoja. Ne eivät korjaa vääristynyttä suhdettamme alkoholiin, vaan ylläpitävät ja ruokkivat sitä. Miksi emme saisi juoda työaikana? Miksi ei sunnuntaisin? Miksi ei ennen kahtatoista tai viittä tai iltakuutta? Siksi, että juominen tarkoittaa tietenkin juopottelua. Se on sanomaton taustaoletus. Työaikana ei saa juoda, koska ei töistä umpitunnelissa tule mitään. Ennen kahtatoista ei saa ottaa, koska loppupäivä mennee maistissa. Eikä sunnuntainakaan kannata juoda, ellei halua aloittaa työviikkoaan krapulassa.

Kuten moneen muuhunkin ilmiöön, myös alkoholiin voi suhtautua kahdella väärällä tavalla. Sitä voi joko jumaloida tai demonisoida. Molemmat ääripäät tekevät saman virheen.

Uskontojen suhde alkoholiin on vähintäänkin monimutkainen. Alkoholi-sana tulee arabian kielestä. Koraanin vanhemmat suurat suhtautuvat siihen myönteisemmin kuin nuoremmat, ehkä sen vuoksi, että alkoholin väärinkäytön seuraukset olivat synkkiä. Puritanismin kompastuskivi on juuri se, että teon kielteisyys ulkoistetaan teon kohteeseen. Ongelma ei olekaan alkoholin väärinkäyttö vaan alkoholi itse. Ongelma ei olekaan rakkauden ja itsehillinnän puute vaan peittämättömät hiukset.

Siinä missä katoliset luostarit ovat jalostaneet maailman parhaat oluet ja viinit, protestanttiset lähetysjärjestöt ovat vakiinnuttaneet lähinnä ennakkoluulonsa.

Mitä tulee kristinuskoon, juominen on suorastaan uskonnollinen velvollisuus. Ainakin ehtoollisviinin muodossa: Ottakaa ja juokaa. Eikä kyse ole mistään marjamehusta. Jeesus muutti ensi-ihmetöikseen veden viiniksi, mutta jotkut kristityt ovat 2000 vuotta yrittäneet muuttaa sitä takaisin vedeksi. Katolilaisten paperit lienevät puhtaammat, protestanttien pihtaammat. Siinä missä katoliset luostarit ovat jalostaneet maailman parhaat oluet ja viinit, protestanttiset lähetysjärjestöt ovat vakiinnuttaneet lähinnä ennakkoluulonsa.

Niin munkkeihin kuin maallikoihinkin pätee joka tapauksessa Paavalin neuvo: Älkää juopuko viinistä, vaan täyttykää Pyhällä Hengellä. Sanoman idea ei ole kannustaa siirtymään viinistä pössyttelyyn, vaan välttämään juopottelua.

Itse ajattelen, että absolutismi ja raittiusliike eivät itsessään ole ongelma. Monelle ihmiselle täysraittius on kirjaimellisesti elinehto. Keksin puoli tusinaa hyvää syytä ryhtyä absolutistiksi. ”Alkoholi on itsessään paha” ei kuitenkaan ole yksi niistä. Se ei ole hyvä syy siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole totta. Ja mikään, mikä ei ole totta, ei voi olla hyvä toimintaperuste yhtään millekään. Loppujen lopuksi on olemassa aika vähän asioita, jotka ovat itsessään pahoja.

Joku voi ajatella, että koska molemmissa on alkoholia, lasi viiniä ja pullo kossua ovat tavallaan sama asia. Tai että vieno nousuhumala ja vihainen kännirähinä ovat ikään kuin samalla jatkumolla. Päättelyn absurdius paljastuu, kun sitä yrittää soveltaa laajemmin. Onko ensisuudelma ja riitaisa avioero saman kolikon kaksi puolta? Kaikki ensisuudelmat eivät pääty huoltajuuskiistoihin, ja nekin, jotka päätyvät, eivät saa pilata muiden ensisuudelmia.

Nuorena isänä ymmärrän hyvin, että meillä aikuisilla ja vanhemmilla on painava vastuu. Lapset ovat esimerkillemme alttiilta. Otan oman vastuuni erittäin vakavasti. Siksi pyrin juomaan myös lasten edessä.

Minkälainen suhde alkoholiin kehittyy lapselle, jonka elämän tärkeät aikuiset käyttävät alkoholia kohtuullisesti? Lapsi tottuu siihen, että silloin kun isi tai äiti ottaa lasin ”aikuisten juomaa” – viiniä, viskiä tai saunaolutta – heidän käytöksensä ei muutu. Yksi lasi ruokajuomana, ehkä toinen seurustelujuomana. Ei riitelyä. Ei nyyhkytystä. Ei vierasta tunteellisuutta. Hengitys ei haise. Aamupalalle herätään ajoissa, eikä sitä valmista peikko. Jos minun pitäisi odottaa lasten nukahtamista ennen korkin avaamista, olisi syytä katsoa peiliin. Lähisukuni lapset, omat ja vieraat, eivät näe suvun aikuisia kännissä. Ei siksi, että he juovat itsensä känniin vasta lasten nukahdettua vaan siksi, etteivät he juo itseään känniin.

Tällainen puhe ärsyttää humalahakuista juojaa siinä missä alkoholin demonisoijaakin. Molemmat arvostelevat keskitien kulkijaa. Mutta he tekevät sen vastakkaisista syistä. ”Moralismia!” sanoo yksi. ”Vastuutonta!” sanoo toinen.

Kohtuukäyttäjä uskoo, että alkoholi ja hyve sopivat yhteen. Kohtuullisuuden eli itsehillinnän hyvettä harjoittamalla hän pyrkii välttämään molemmat sitä uhkaavat vastapaheet. Kohtuullisuuden hyveen ylilyöntipahetta kutsutaan kohtuuttomuudeksi, sen puutepahetta kutsuttakoon paremman sanan puutteessa puritanismiksi. Molemmat ovat paheita.

”Alkoholisti ja absolutisti eivät ainoastaan molemmat ole väärässä, he myös tekevät saman virheen. He pitävät viiniä päihteenä”

Puritanistia ärsyttää ajatus siitä, että alkoholin nauttiminen voisi olla hyveellistä, sillä alkoholi on itsessään pahaa. Kohtuutonta ärsyttää taas ajatus siitä, että alkoholin nauttiminen voisi olla paheellista, sillä alkoholi on itsessään hyvää. Molemmat tekevät saman virheen. G. K. Chesterton osuu naulan kantaan: ”Alkoholisti ja absolutisti eivät ainoastaan molemmat ole väärässä, he myös tekevät saman virheen. He pitävät viiniä päihteenä.”

Filosofi Roger Scrutonin mielestä olisi kummallista, jos Chesterton, joka oli oikeassa useimmista asioista, olisi väärässä viinistä. Chesterton ja Scruton edustavat klassista hyvepositiota: alkoholi ei ole itsessään hyvä eikä paha. Se voi olla molempia, tilanteesta ja olosuhteista riippuen. Silloin kun se on sopivaa, ja se on epäsopivaa aika harvoin, ei oteta liikaa. Se hyve, joka ottamista ohjaa, on kohtuullisuus, ja se hyve, joka ohjaa kohtuullisuutta, on rakkaus.

Syy, miksi yhteiskunnallisesti vaapumme kahden ääripään välillä, alkoholin ihannoimisen ja demonisohimisen välillä, on seurausta ainakin siitä, että olemme unohtaneet hyveen tasapainottavan roolin. Ääripäät ruokkivat toinen toistaan. Kun laiva on kallellaan vasemmalle, kannen hätääntyneet matkustajat ryntäävät oikealle – ja paatti kallistuu sinne. Sitten juostaan kirkuen takaisin vasemmalle. Mitä tapahtuisi, jos matkustajat älyäisivät asemoitua keskelle?

Samanlaista vaappuvaa logiikkaa on historiallisesti ollut havaittavissa myös seksin ja alastomuuden suhteen. Vaikka käsite ”viktoriaanisuus” ei tee oikeutta Englannin kuningatar Viktorialle ja hänen hallintakaudelleen, niin kutsutuilla viktoriaanisilla aikakausilla iho ja seksuaalisuus peitettiin, sillä ajatellaan, että ne ovat muodostuneet yhteiskunnalliseksi vaaraksi. Tämä seksitabujen kyllästämä ajanjakso muuttuu ennen pitkää harmaaksi. Kun tarpeeksi monta värikästä kulttuurivaikuttajaa kyllästyy menoon, tai pikemminkin sen puutteeseen, seuraa niin kutsuttu seksuaalinen vallankumous.

Mutta aika pian tilanne riistäytyy taas käsistä. Tulee ylilyöntejä. Lopulta homma lähtee lapasesta. Miksi näin käy, lähes aina? Näin käy siksi, että kumpanakaan aikakautena seksiä ei suhteuteta hyveeseen. Viktoriaanisella ajalla kiistanalainen ilmiö (seksi, alkoholi, liha, sokeri, vehnä) on jotakin pahaa, josta pitää yksinkertaisesti kieltäytyä. Tämä riittää, ei tarvitse harjoittaa sen kulutusta ohjaavia hyveitä. Kun sitten enemmin tai myöhemmin oivalletaan, ettei se olekaan itsessään pahaa, päätetään että sen on siis oltava itsessään hyvää, kaikkialla, nyt, aina ja iankaikkisesti aamen. Tässäkään tilanteessa hyveitä ei tarvita. Miksi tarvittaisiin? Mitä ne edes ovat?

Tuloksena on sotku, ja luultavasti juuri sellainen, jota se epätoivoinen viktoriaaninen käänne pyrki alun perin siivoamaan. Ja ruljanssi alkaa alusta. Tässä oravanpyörästä olisi nautinnollista voida hypätä pois. Miten se tehdään?

Suosittelen Roger Scrutonin humoristisen syvällistä teosta I Drink Therefore I Am: A Philospher’s Guide to Wine. Olen oppinut siitä paljon. Kahden tulen välissä on usein paras paikka olla. Silloin tietää, että on luultavasti tehnyt jotakin oikein. Ei pidä pelätä ääripäiden arvostelua. Ne hyökkäävät keskelle, koska ne näkevät siellä toisensa.

Jason Lepojärvi

Jason Lepojärvi

Artikkelin kirjoittaja on teologian tohtori ja rakkaustutkija. Artikkelin alkuperäisversio on julkaistu J. Lepojärven kirjassa Perjantailahja (Reuna 2021)

Author: Susanna Santos

Susanna Santos on kuluttajaekonomi, kirjoittaja ja Calibre.fi sivuston perustaja