JENNI LEVÄVAARA & JASON LEPOJÄRVI
Hyvä puoli naisurheilun kansainvälisessä transvaltauksessa on se, että doupattujen itäsaksalaisnaisten 1970-luvun yleisurheiluennätykset ovat ehkä viimein voitettavissa.
Muita hyviä puolia on vaikea keksiä.
On suuri vääryys, että keskinkertaisena painonnostajana miestensarjassa uransa lopettanut Laurel Hubbard sai palata naistensarjaan kahmimaan mitaleita. Pikajuoksija Andraya Yearwoodin aivan ylivoimaista menestystä on ollut kiusallista seurata. Vapaaottelija Fallon Foxin kallonmurskausvideo on järkyttävä. Mikään laji ei ole ollut turvassa.
Monet naisurheilijalegendat – esimerkiksi tenniksen Martina Navratilova ja uimari Sharron Davies – ovat nousseet vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta, joka lähestyy farssia. Maailmalla yritetään korjata virheitä, joita Suomessa vasta lobataan.
Suomessa ei ilmeisesti vielä joko uskalleta puolustaa naisurheilijoita tai ymmärretä, että kiistelty translakiuudistus merkitsisi myös suomalaisen naisurheilun lopun alkua. Niin kahden pienen tytön isänä kuin tyttöjen ja naisten valmentajana ihmettelemme, etteivät päättäjämme ja translakilobbarit ole ajatelleet asiaa loppuun asti.
Nyt on oltava tarkkana. Jos juridisen sukupuolen muutoksesta tehdään ilmoitusluontoinen asia ja uuden sukupuolen mukana tulevat kaikki kyseisen sukupuolen juridiset oikeudet, emme voi mitenkään estää biologisia miehiä kilpailemasta naisia vastaan. Liigat noudattavat lakeja.
Urheilussa eivät ratkaise sukupuolierojen keskiarvot vaan ääripäät. Voitto on usein vain 0,5 prosentista kiinni. Esimerkiksi naisten 100 metrin maailmanennätyksen on alittanut tuhansia miehiä, myös alaikäisiä poikia.
On muistettava erottaa toisistaan biologinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti. Fyysisessä kilpailussa merkitystä on vain sukupuolella, ei identiteetillä. Ja sukupuolta ei määritellä: se todetaan. Se on kirjoitettuna jokaiseen soluumme. Sukupuolielinten kehityshäiriöt tai psyykkinen sukupuoliahdistus eivät tätä muuta. Tämän hyväksyminen ei ole transfobiaa vaan tiedettä.
Olisi lujasti harjoittelevien tyttöjen julmaa pilkkaamista ja ammattiurheilijoiden elinkeinon vaarantamista kilpailuttaa heitä biologisia miehiä vastaan. Jos vahvemmat ja pidemmät syntyperäiset miehet saavat kilpailla naisia vastaan – riippumatta kilpailuhetken testosteronitasoista – naisilla ei ole mitään mahdollisuutta. Tämän tunnustaminen ei ole seksismiä vaan feminismiä.
Kysymys transurheilusta on herkkä ja vaikea. Pidämme tärkeänä, että kaikki saavat urheilla kilpaa – ja reilusti – iästä, fyysisistä rajoitteista tai sukupuoli-identiteetistä huolimatta. Inhimillisin ratkaisu lienee uusien kilpailusarjojen perustaminen. Näin ei ainoastaan naisilla vaan myös transmiehillä on mahdollisuus menestyä. Näemmekö tulevaisuudessa paralympialaisten lisäksi translympialaiset?
Ennen sitä, suomalaista naisurheilua on kuitenkin puolustettava.
JASON LEPOJÄRVI & JENNI LEVÄVAARA
Jason Lepojärvi on rakkaustutkija, kirjailija ja teologian tohtori
Jenni Levävaara on urheiluvalmentaja, puhuja ja kouluttaja
Tekstin alkuperäisversio on julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 24.8.2019
