Häpeäkulttuurin orjat

SUSANNA SANTOS

Kolonialismin ja valkoisuuden kollektiivinen häpeä on nostanut viime aikoina päätään julkisessa keskustelussa. Sen varjolla on tuhottu patsaita, terrorisoitu monumentteja ja muistuteltu ”valkoista yläluokkaa” esi-isiemme synkästä taakasta, josta ei pääse vielä 2020-luvullakaan eroon.

Vaikka kolonialismi olisi muualla ollut laajamittaisempaa ja järjestelmällisempää kuin Suomessa, se ei vapauta Suomea oman menneisyytensä ja sen muokkaaman nykyisyyden vastuusta.” kirjoittaa YLE:n toimittaja Sakari Nuuttila vuosi sitten julkaistussa artikkelissa kolonialismin historiasta. Kolonialismin syyllisyydestä on näin saanut siis osansa myös Suomi. Edellä mainitun artikkelin mukaan Suomi on muun muassa mahdollistanut Britannian siirtomaaretket kauppaamalla laivastolle suomalaista tervaa.

Artikkelin kirjoittaneelle toimittajalle lienee kuitenkin jäänyt taustatyössään pimentoon se seikka, että juuri Britannia esti aktiivisesti laivastonsa avulla orjalaivojen matkaamista Länsi-Afrikasta Amerikkaan ja itä-Afrikasta Punaiselle Merelle. Vuonna 1837 Britannian sotalaivat piirittivät Zanzibarin rannikon ja uhkasivat sulkea meritiet, jollei paikallisisa orjamarkkinoita lakkautettaisi. Tuloksena lopulta oli orjamarkkinoiden lakkautus. Kenties kyseiset sotalaivat olivat tervattu juuri sillä suomalaisella tervalla. Mutta ideologiaväritteisessä historian tarkastelussa sillä ei kai ole merkitystä.

Polttoaineena kolonialismikeskustelulle on yliopistoihinkin rantautunut intersektionaalinen (feministinen) ideologia ja siitä lähteneet erilaiset sosiaaliteoriat. Ei lienekään yllättävää, että toimittaja Nuuttilankin artikkelin taustalähteenä on käytetty feministiseen tutkimukseen nojaavaa teosta Complying with Colonialism – Gender, Race and Ethinicity in the Nordic Region. Puhutaan uhriasemista, hierarkiarakenteista ja etuoikeuskehistä. Nämä lopulta määrittelevät yksilön arvon ja jopa oikeuden puolustaa mielipidettään tai saada puheenvuoroa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ylemmän tason ryhmästä on harvoin suotavaa kritisoida alemman ryhmän tapahtumia tai kokemuksia. Näiden ajatusmallien valossa ei ole suurikaan yllätys, että kolonialismin historian taakkaa kantavat länsimaat nostetaan tikun nokkaan aina kuin kehitysmaiden ongelmia puidaan. Olipa kyse jätteiden käsittelystä, orjatyövoimasta tai minimipalkoista, ongelman syntipukki on länsimaa ja siten ratkaisunkin tulisi lähteä länsimaista. Keskeistä on häpeän tunne ja sen myöntäminen.

Monelle on kenties yllätys, että kristillinen kirkko, kulttuurihistoriamme kannalta keskeinen elin, on suhtautunut kolonialismin aikaiseen orjuuteen lähes aina kielteisesti. Taustalla on kristillinen arvopohja jonka mukaan jokaisen ihmisen arvo on sama. Jo 1400 -luvulta lähtien aina 1900-luvun alkuun asti  paavit toisensa jälkeen tuomitsivat yksimielisesti orjuuttamisen ja vaativat orjien vapauttamista.

They may and should, freely and legitimately, enjoy their liberty and the possession of their property; nor should they be in any way enslaved” ,

kirjoitti Paavali III (englanniksi käännätetyssä) julistuksessaan Sublimus Deus vuonna 1537 tuomiten näin Amerikan intiaanien orjuuttamisen. Samoin teki myöhemmin paavi Gregorius XVI tuomitessaan julistuksessaan Afrikan orjakaupan vuonna 1839.

Antamatta tässä nyt hyväksyntää kolonialistiselle orjuuttamiselle, on silti muistettava, että orjuutta oli Afrikassa ja muissa maailman osissa (myös Euroopassa) jo kauan ennen kuin lännen siirtomaavalloittajat edes saapuivat kohdemaihinsa. Ja silloinkin eurooppalaisille kolonialisteille orjia myivät itse paikalliset orjakauppiaat. Palkaksi kauppiaille kelpasi alkoholi, aseet ja muut paikalliselle väestölle eksoottiset tuotteet.

Samalla kun nykypäivän sosiaalisten ihmisoikeussoturien huomio on keskittynyt etuoikeuskehän ulkoa opetteluun ja länsimaisten sortajien muisteluun sekä ”eurooppalaisuuden häpeään”, katse on siirtynyt pois niistä maista, missä varsinaista orjuuttamista tapahtuu edelleen ­– tänäkin päivänä. Tuoreimpana esimerkkinä mieleen tulee Talibanin nuoret lapsisotilaat, siis yksinomaan pojat, jotka hauraan asemansa vuoksi on helppo rekrytoida itsemurhaiskuihin. Kuitenkin mediahuomio ja hyväntekeväisyysjärjestöjen mainospaikat on varattu yksinomaan naisille ”ja lapsille”, lapsisotilasorjat unohtaen. Jos nyt häpeää haluamme kokea, tässä olisi sille aiheellinen paikka. Orjakeskustelua moderoiva ideologinen monokulttuuri tuntuu kuitenkin jättävän huomiotta (nämä) pojat.

gray and black plastic clothes clips

Modernin ajan orjuus jatkuu siis niin Afghanistanissa, Afrikassa, Aasiassa ja Kiinassa. Global Slavery Index järjestön mukaan Afrikassa oli vuonna 2018 9,2 miljoonaa orjatyöhön pakotettua ihmistä. Sama järjestö esittää pääsivullaan grafiikkaa, joka havainnollistaa sitä kuinka moni maa ottaa osaa orjuuden vastaisiin talkoisiin ja kuinka moni ei. Ikään kuin orjuuttamisen juurisyyt piilisivät pääasiassa kehittyneiden maiden tavoissa toimia. Ikään kuin maat, joissa orjatyövoima ja ihmisoikeusloukkaukset tapahtuvat, ovat vain ja ainoastaan globaalin markkinatalouden uhreja. Etuoikeuskehän reunapaikalla. Sortajia ovat luonnollisesti kehittyneet länsimaat. Modernit kolonialistit.

person in green long sleeve shirt holding brown rope

Kuluttajaekonomina voin sanoa tuntevani kuluttajan ostovoiman muutosvaikutuksen ja miten se voi parhaimmillaan toteutua. Jonkin verran kehitysmaaekonomiaakin lukeneena ymmärrän myös sen, että maiden sisäistä korruptiota ja ihmisoikeusloukkauksia on vaikea korjata ulkoa päin. Parhaimmassa tapauksessa länsimaiset yritykset voivat onnistua viemään oikeudenmukaisuutta ja länsimaista tasa-arvoista työkulttuuria korruptoituneisiin kehitysmaihin, mutta se on lähinnä vain optimistinen toiveajatus. Muutos lähtee aina sisältä.

Modernin orjuuden jatkuminen siellä missä kolonialistit sitä ennen harrastivat, voidaan siis naiivisti nähdä globaalin markkinoiden ja sokeasti shoppailevien kuluttajien syynä. Tai sitten realistisemmin ajateltuna se voidaan nähdä korruption ja kulttuurin synnyttämänä ongelmana. Jos orjuuttamista on kyseisissä kehitysmaissa jossain määrin aina ilmennyt, jälkimmäinen vaihtoehto lienee todennäköisempi. Eikä siihen ongelmaan auta Leopold II patsaan turmelu Belgiassa tai 500 vuotta sitten eläneiden suomalaisten tervakauppiaiden syyttely.

On johdonmukaista ymmärtää, että siinä missä länsimaat ovat joskus syyllistyneet orjuuttamiseen, he ovat lopulta ymmärtäneet sen myös lopettaa. Historiaa on juuri siksi hyvä tuntea, että se kertoo siitä mihin me ihmiskuntana (tai kulttuurina) olemme kykeneviä. Hyvässä ja pahassa.

Orjuutta voi kuvata dehumanisoinnin yhtenä ilmenemismuotona. Dehumanisoinnin toisenlaista ilmenemistä tapahtuu kuitenkin edelleen – myös meillä länsimaissa. Äärioikeistoradikaalit dehumanisoivat ihmisryhmiä ruokkien rasismia ja toisaalta äärivasemmiston oikeustaistelijat syyllistyvät samaan. Kuulluksi tulemisen kieltäminen tai yksilön arvon väheksyminen yhtenä dehumanisaation muotona, on tuttua vasemman äärilaidan suosimalle intersektionaaliselle ideologialle. Dehumanisointi ilmenee tällöin ”valkoisen syyllisyyden” osoitteluna, länsimaalaisen miehen toksisuuden korostamisena, etuoikeutetun naisen mielipiteen väheksymisenä, konservatiivisen ”setämiehen” vaientamisena tai kristityn kirkonedustajan halveksumisena. Se ilmenee anarkistisina monumenttien turmeluna ja länsimaisen historian tuomitsemisena. Se ilmenee ylioppilaskirjoitusten esseissä, joissa abiturientti kirjoittaa ”suomalaisuus ja valkoisuus hävettävät, ja niin niiden kuuluukin”. Eikö näistä dehumanisoinnin toteutumismuodoista voisi tuntea häpeää?

Skeptikko voisi todeta, että olemme pikku hiljaa liikkumassa pois niistä arvoista ja asenteista, joiden päälle länsimainen kulttuuri alun perin rakennettiin. Jos häpeä on ensimmäinen tunne mitä oma kulttuuri saa aikaan, on tie kyseisen kulttuurin kuolemiseen väistämätön. Onneksi kuitenkin on vielä kulttuuriamme arvostavia yksilöitä, jotka tietävät, että länsimaisen historian ja arvojen ansiosta saamme nauttia tasa-arvosta, toteutuvista ihmisoikeuksista, rauhasta ja sivistyksestä ilman huolta rapauttavasta korruptiosta tai orjuudesta – ainakaan sen perinteisessä muodossa.

Ideologiseen monokulttuuriin orjuuttaminen on toki sitten asia erikseen, mutta onneksi ajattelun vapaus on (toistaiseksi) vielä sallittua.


Susanna Santos

Calibren päätoimittaja

Author: Susanna Santos

Susanna Santos on kuluttajaekonomi, kirjoittaja ja Calibre.fi sivuston perustaja