Vaie(nne)tun tiedon äärellä – eli pitääkö ”paha tieto” piilottaa? 

OSMO TAMMISALO

Ideologioilla ja talousjärjestelmillä on taipumus tuottaa kärsimystä – joillakin vähemmän, joillakin enemmän. Siksi ideologioita tulee arvioida niiden todellisten vaikutusten perusteella, ei sen mukaan, millaiset tarkoitusperät niillä oli.

Sama pätee päivänpoliittiseen toimintaan. Myös sitä kannattaa arvioida todellisten vaikutusten perusteella. Joku saattaa vaikkapa ajaa asiaansa kiivaasti ja harkitsemattomasti, mikä voi sitten aiheuttaa yhtä kiivaan vastareaktion. Näin paraskin idea voi jäädä toteutumatta.

Tällaista omaan jalkaan ampumista tapahtuu myös yksilötasolla. Moni esimerkiksi epäonnistuu siksi, että yrittäminen on pakonomaista tai tavoitteet liian korkealla. Toinen arkinen esimerkki on se, että lähimmäisten hyvää tarkoittavat terveys- ja ruokavalioneuvot tuottavat usein päinvastaisia vaikutuksia kuin oli tarkoitus.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan, voiko totuudentavoittelukin kääntyä itseään vastaan. Ehkä jotkin faktaväitteet ja tutkimuskohteet koetaan yhteiskunnallisesti ja/tai poliittisesti liian vaarallisiksi. Ehkä siksi totuusväitteitä ei haluta tarkastella avoimesti.

Tosiseikat itse eivät tietenkään muutu sen mukaan, miten ihmiset niihin suhtautuvat. Faktat ovat mitä ovat ja faktojen poliittiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat mitä ovat. Ymmärrän tutkijoita, joiden mielestä totuudentavoittelua ei tarvitse tämän enempää pohtia. Totuus pysyy, vaikka kukaan ei sitä tutkisi.

On kuitenkin syytä tarkastella, onko tällainen totuusabsolutismi sittenkään toimivin strategia. Ainakaan siitä ei luulisi olevan totuudentavoittelulle haittaa, jos ymmärrämme, millaisia pelkoja ja toiveita totuusväitteisiin kohdistuu. Koettakaamme siis selvittää, millaiset faktaväitteet halutaan torjua ja miksi.

Syitä faktaväitteiden torjumiseen on luonnollisesti useita. Toisinaan ihmiset jättävät faktaväitteitä huomiotta siksi, että he eivät halua muodostaa mielipidettä. Moni mieluummin ylläpitää lämpimiä suhteita ystäviinsä ja sukulaisiinsa kuin kiinnostuu kiistellyistä tutkimusaiheista. Toinen lukunsa ovat ihmiset, jotka eivät piittaa totuudesta tai todisteista siksi, että he saavat elantonsa tai identiteettinsä huuhaan levittämisestä. Tällaisten ihmisten päätä on käytännössä mahdoton kääntää todisteiden avulla.

crop faceless multiracial women reading documents together in park
Photo by Pexels.com

On myös ihmisiä, jotka kiistävät totuuden filosofisemmin perustein. Ensiksi he toteavat, että tutkijan omaksuma teoria ohjaa häntä tekemään juuri tietynlaisia havaintoja. Tästä periaatteessa pätevästä huomiosta he sitten päättelevät, että totuuteen ei voida päästä käsiksi ja että totuudesta ei oikeastaan ole edes mielekästä puhua. Tällainen defaitismi on yleisintä korkeimmin koulutettujen parissa. Ajattelun ääriversiossa objektiivisuuspyrkimystäkin pidetään vallanhaluna ja patriarkaatin tai kolonialismin puolustamisena.

Tässä kirjoituksessa tarkasteltu totuudenvastustus on toisenlaista. Se on vaaralliseksi koetun tiedon tunneperäistä ja/tai poliittisesti motivoitunutta kiistämistä. Kyse on pahasta tiedosta, jonka ei haluta leviävän ymmärtämättömän kansan pariin.

                                                  * * *

Kansalaisten reagointi tutkimustuloksiin on ailahtelevaa ja vaikeasti ennustettavaa. Millä tahansa faktaväitteellä voi olla ei-toivottuja sivuvaikutuksia, eikä kukaan voi tietää, milloin kansalaiset ovat ”valmiita” vastaanottamaan minkäkin faktan.

Monella oppineella on kuitenkin käsitys siitä, mikä on kansalle sopivaa ja mikä sopimatonta tietoa. On siis faktaväitteitä, joista oppineet mieluummin vaikenisivat ja joita he jopa pyrkivät aktiivisesti vaientamaan.

Tarkastellaan ensiksi ravitsemusta ja terveellisyyttä koskevia väitteitä. Ovatko ne tällaista vaaralliseksi koettua tietoa? Ravitsemus ainakin koskee kaikkia, ja ravitsemusväitteillä on myös taipumus nostattaa tunnepitoisia reaktioita.

Nykytutkimuksen valossa on esimerkiksi perusteltua sanoa, että punaviini sisältää terveyttä edistäviä flavonoideja. Miten väitteeseen tulisi suhtautua? Kyseisen tiedon julkistaminen (ja samanaikainen alkoholihaittojen jättäminen huomiotta) saattaa lisätä punaviinin kulutusta kansanterveydellisiin haittoihin asti.

Kansan suussa väite saattaa myös muuttua vaarallisempaan muotoon ”punaviini on terveellistä”. Punaviinin tilalle voidaan vaihtaa vaikkapa tumma suklaa, jolla myös on väitetty olevan terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Se, onko jossakin terveydelle haitallisessa elintarvikkeessa myös terveyttä edistäviä osasia, ei kuitenkaan näytä olevan oppineiden mielestä piilottamisen arvoista vaarallista tietoa. Onhan ruokavalinnoissa kyse ihmisten itse ottamista terveysriskeistä. Niihin koulutetun eliitinkin on helppo suhtautua uteliaan avomielisesti.

Ravitsemusväitteissä ei toisin sanoen näytä olevan mitään sellaista moraalisesti arveluttavaa, että oppineisto haluaisi väitteitä tukahduttaa.

                                                       * * *

Jos oppineet eivät pidä ravitsemusväitteitä salaamisen arvoisina, mitä pidetään? Piiloteltavaa pahaa tietoa on oikeastaan vain tieto, jonka pelätään johtavan syrjintään. Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisryhmien erilaisuutta koskevia väitteitä.

Tarkastellaan erästä yksityiskohtaa sukupuolieroista. On havaittu, että kuukautiskierron vaihe vaikuttaa naisen kognitiivisiin kykyihin. Suvunjatkamiseen liittyvä hormonitoiminta siis näkyy naisilla syklisenä vaihteluna tiettyjen psykologisten testien tuloksissa. Onko tämä itsessään neutraali väite niin vaarallinen, että osa ihmisistä haluaa sen pimittää?

Kyseisen faktaväitteen haitta voisi ilmetä vaikkapa siinä, että jokunen työnantaja päättelee, että ”koska naiset ovat luonnostaan ailahtelevia, suosin työhönotossa miehiä”. Ehkä sukupuolieroja koskevat tutkimustulokset – jos ne leviävät kansan keskuuteen – tällä tavoin toimivat seksistisenä takaiskuna naisen asemalle.

On kuitenkin huomattava, että laki kieltää sukupuolisen syrjinnän. Länsimaissa myös yleinen asenneilmapiiri on vahvasti individualismin ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolella, sukupuoleen katsomatta. Lisäksi firma hyötyy kyvykkäimpien yksilöiden palkkaamisesta, ei sukupuolisiin keskiarvoihin (tai kiintiöihin) nojaamisesta.

Yksilön syrjiminen sukupuolisten tilastokeskiarvojen perusteella on siis laiton, paheksuttu ja taloudellisessa mielessä typerä tapa toimia.

Edellä mainitut seikat saattavat olla syy sille, miksi sukupuolierojen biologiaa selvittäviä tutkimuksia ei juurikaan pidetä tukahduttamisen arvoisina. Jopa yhteiskunnallisesti valveutunein opiskelijanuoriso näyttää kiinnostuvan aihetta koskevista tutkimustuloksista. (Tosin menestyminen sukupuolentutkimuksen opinnoissa on ainakin taannoin edellyttänyt myötäsyntyisten sukupuolierojen vähättelyä, jopa ylenkatsomista.)

                                          * * *

On kuitenkin eräs aihe, joka yleisesti koetaan sukupuolieroja vaarallisemmaksi: älykkyyserot väestöryhmien välillä. Se on se myrkyllinen hedelmä, jonka takia koulutetuinkin ihminen voi olla valmis katkaisemaan koko tiedon puun.

Mitä tiede väestöjen älyllisistä eroista siis sanoo? Ovatko tuntemukset vaarallisesta tiedosta perusteltuja? Onko löydöksillä kyky pilata ihmiselämiä? Ja jos on, onko alan tutkimus siksi perusteltua sivuuttaa ja mustamaalata? Jopa kieltää ja sensuroida?

Väestöeroja koskevista tutkimuksista voidaan tehdä esimerkiksi seuraavat päätelmät: 1) kognitiivisesti maailman kyvykkäin henkilö voi kuulua mihin tahansa etniseen ryhmään, mutta 2) osin geneettisistä syistä johtuen tämän todennäköisyys ei ole sama kaikille ryhmille. Älykkyys ei toisin sanoen ole jakautunut tasaisesti maapallon väestöjen kesken. Kognitiivisia kykyjä mittaavissa testeissä ovat menestyneet esimerkiksi itäaasialaiset, aškenasi-juutalaiset ja Intian parsit.

Tämä on tiivistettynä modernin väestöjä vertailevan psykologisen tutkimuksen näkemys. Ihmisten aivotoiminnoissa on hienoisia, maantieteellisesti ja etnisesti jakautuneita sekä joiltakin toistaiseksi tuntemattomilta osin perimästä johtuvia eroja.

space grey ipad air with graph on brown wooden table
Photo by Pexels.com

Päätelmä olisi perusteltu myös ilman tutkimushavaintoja: on käytännössä mahdotonta, että älykkyyden kaltainen ominaisuus, jonka muotoutuminen riippuu tuhansien geenien toiminnasta, olisi samanlainen kaikilla väestöillä. Aikaa pienten väestöerojen kehittymiseen on myös ollut runsaasti: ihmispopulaatiot ovat olleet maantieteellisesti eriytyneitä kymmenien tuhansien vuosien ajan.

Onko tällainen tieto vaarallista? On esimerkiksi väitetty, että pelkkä älykkyyden mittaaminen tekisi joistakin ryhmistä väheksyttyjä, jopa ilman hypoteesia ryhmäerojen geneettisestä taustasta.

Suurimpia pelkoja näyttää olevan se, että mikäli tietyt ennakkoluulojen mukaiset, väestöjen kyvykkyyseroja koskevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset rohkaistuvat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti myös yksilötasolla. Ehkä ihmiset alkavat kuvitella, että kaikki toimivat siten. Lisäksi joku voi ryhmäpaineen (kuvitellun tai todellisen) vuoksi päätyä syrjimään joitakin ihmisiä, vaikka hänellä ei alun perin ollut näitä ihmisiä väheksyviä ajatuksia. Keskustelulla saattaa olla vaikutuksia myös siihen, mitä kyseessä olevien ryhmien edustajat itsestään ajattelevat ja miten he käyttäytyvät.

Eli kun jokin ajatus siirtyy tieteellisestä hienovaraisuudesta arkisen tai poliittisen keskustelun piiriin, ajatus saattaa alkaa omaa elämäänsä muuttuen hallitsemattomaksi aseeksi. 

                                                  * * *

Edellä kuvattujen mahdollisuuksien takia tietämättömyyden tietoinen valitseminen ei välttämättä ole typerää. Ehkä iso osa kansalaisista ei kykene tai ennätä sellaiseen selkeään ajatteluun, jossa faktaväite hyväksytään ajatuksena ilman sen tuomia haittavaikutuksia. Ehkä ihmiset pitävät osan mielipiteistäänkin yksityisinä siksi, että ulkopuoliset saattavat kärsiä kyseisten mielipiteiden leviämisestä.

Tutkimustuloksissa itsessään ei tietenkään ole mitään sellaista, mikä tekisi tutkimuksen piilottelusta tai vaikeuttamisesta perusteltua. Väestöeroja selvittävä tutkimus on esimerkiksi havainnut, että väestöjen älykkyysjakaumat ovat pitkälti päällekkäisiä. Kaikissa väestöissä on siis neronsa ja typeryksensä. Tämäkin päätelmä olisi ollut perusteltu ilman tutkimushavaintoja: olisi äärettömän epätodennäköistä, että jollekin väestöryhmälle olisi kasautunut kaikkien ”älykkyysgeenien” suotuisimmat muodot. (Joskus on väitetty, että geneettisistä älykkyyseroista puhuminen olisi vaarallista siksi, ettemme tiedä, miten geenit tarkkaan ottaen vaikuttavat. Tällä perusteella olisi kuitenkin vaarallista puhua lähes mistä tahansa ympäristötekijästä, vaikkapa köyhässä suurperheessä kasvamisesta. Siitä, miten ympäristötekijät vaikuttavat, ei myöskään ei ole tarkkaa tietoa.)

Vastaava esimerkki jakaumien päällekkäisyydestä on miesten ja naisten pituus. Keskimäärin miehet ovat naisia pitempiä, mutta on silti lukemattomia naisia, jotka ovat keskiarvomiestä pitempiä, aivan kuten on lukemattomia miehiä, jotka ovat keskiarvonaista lyhyempiä. Lyhyysennätyskin on miehen hallussa. Pituus- ja älykkyyseroissa ei toisin sanoen ole mitään tavatonta uutta tai syrjintää puolustavaa.

Toisinaan kuitenkin kuulee syytöksiä, että väestöjen älykkyyseroihin keskittynyt tutkija haluaisi asettaa ihmisryhmiä arvojärjestykseen. Syytös on vakava, mutta sen taakse ei koskaan esitetä todisteita. Ja vaikeaa se olisikin: yhdessäkään väestöeroja selvittävässä tutkimuksessa ei esitetä väitteitä jonkin väestöryhmän alempi- tai ylempiarvoisuudesta.

Entä se tutkimushavaintojen ja faktaväitteiden vaarallisuus? Ei vaadi paljon mielikuvitusta nähdä, että väestöjen älykkyyseroja selvittävä tutkimus saattaa joissakin olosuhteissa asettaa joitakin ihmisryhmiä huonompaan asemaan. On kuitenkin huomattava, että tosimaailmassa tällaisen tapahtumisesta ei ole näyttöä. Ei siis ole osoitettu, että moderni älykkyystutkimus aiheuttaisi syrjintää tai muita vastaavia haittoja. Tässä valossa älykkyyseroväitteiden karttaminen ja niiden kategorinen kiistäminen – ja etenkin tutkijoiden mustamaalaaminen – ovat silkkaa hätävarjelun liioittelua. (Empiiristä näyttöä sen sijaan on siitä, että tutkijoiden painostaminen ja tutkimuksen alistaminen poliittisille tavoitteille haittaavat kansanvalistusta ja joskus jopa kokonaisia kansantalouksia. Viimeksi mainitusta tunnetuimpia esimerkkejä on lysenkolaisuus Neuvostoliitossa.)

Sillä, että älykkyystutkimusta arvioidaan moraalisin ja poliittisin perustein, saattaa myös olla eräs ikävä sivuvaikutus: iso osa yliopistoväestä ei enää tiedä, miten älykkyyttä tutkitaan ja mitä tutkimus älykkyydestä sanoo. Niinpä oppineisto ei enää kykenisi vastaamaan kotiinpäin vetävälle poliitikolle, joka yrittää käyttää älykkyyttä syrjinnän perusteena.

Tärkein pointti syrjintäkysymyksessä on kuitenkin seuraava: ihmisten laillista yhdenvertaisuutta ei tule perustaa kuvitelmaan, että ihmiset tai ihmisryhmät ovat samanlaisia. Muutoinhan mitä tahansa tutkimuksen löytämää eroa voitaisiin käyttää syrjinnän oikeuttamisessa. Ihmisiä on sen sijaan tarkasteltava sen mukaan, miten laki, yleiset moraalinormit ja jopa intuitio meitä jo ohjeistavat: yksilöinä ja yksilöllisten taipumusten mukaan, riippumatta ryhmäkeskiarvoista.

Edes se, että johtavat poliitikkomme perustelisivat syrjintää älykkyyseroilla, ei olisi hyvä syy lopettaa älykkyyserojen selvittämistä. Älykkyystesteistä luopuminen nimittäin tuskin vaikuttaisi poliitikkojen syrjintähaluihin, mutta testituloksiin perustuvalla syrjinnällä sentään olisi jokin yläraja!

                                               * * *

Se, että oppineet ihmiset ovat mustamaalanneet väestöjä vertailevaa älykkyystutkimusta ja demonisoineet älykkyystutkijoita, on ollut minulle lisäkannustin pitää esillä hypoteeseja populaatioiden eroista. Liian moni korkeasti koulutettu on keskittynyt älykkyystutkijoiden oletettuihin motiiveihin heidän esittämänsä datan sijaan.

Myönnän toki, että kansojen älykkyydestä puhuminen saattaa kääntyä elämäntehtävääni tieteenedistämistä vastaan. En kuitenkaan voi sivusta katsoa, kun tutkijoiden esittämiä hypoteeseja ja faktaväitteitä yritetään mitätöidä ei-tiedollisin perustein. Moraalinen velvollisuuteni on uskollisesti edistää lähimmäisteni loogistiedollista kehittymistä sen sijaan, että johdattelisin heitä päätelmiin sen perusteella, minkä joku kuvittelee olevan yhteiskunnalle hyväksi.

Osmo Tammisalo

Kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjailija ja vapaa tutkija. Hän on kirjoittanut väestöjen älykkyyseroista teoksen Mustaa valkoisella (Terra Cognita 2014). 

Blogi: http://ihmisluonto.blogspot.com

Twitter: @otammisalo

Author: Susanna Santos

Susanna Santos on kuluttajaekonomi, kirjoittaja ja Calibre.fi sivuston perustaja