Onnellisuuden tavoittelun trendistä

SUSANNA SANTOS

”Voisiko tänä vuonna jokaisen äidin tärkein joululahjatoive olla ripaus itsekkyyttä ja jotakin sellaista mikä ei hyödytä ketään muuta? kysyi kolumnisti Emmi Nuorgam joulukuussa 2020 kirjoittamassaan kolumnissa. Kolumnisti tulee kuvastaneensa ajallemme tyypillistä ajattelua. Joogasalit täyttyvät joogaajista, jotka hengittelevät asanoissaan miettien miten juuri minä saavutan onnellisuuden. Yksi nuorten naisten kuunnelluimmista podcasteista käsittelee pelkästään sitä, mitä juuri sinä voit olla onnellinen. Tee juuri sitä mikä tekee sinut onnelliseksi. Ja opettele sulkemaan elämästä pois ne asiat jotka eivät tee sinua onnelliseksi. Hyviä tekoja neuvotaan tekevän silloin kuin se itselle parhaiten sopii, jotta ”liian kiltti” ihminen ei väsähdä.

Kaikesta tästä ponnistelusta huolimatta juuri (nuoret) naiset voivat huonosti. Selityksiä pahoinvoinnille on haettu sosiaalisen median kulutuksesta ja suoriutumisen paineista, jotka koskevat yhtä aikaa monta elämän eri areenaa. Niissä saattaa piillä osatotuus. Mutta otan tässä tesktissä kriittisen tarkastelun neulansilmään onnellisuuden tavoittelun trendin. Väitän sen suosiolla olevan kallis hintalappu naisten, äitien – ja ennenkaikkea perheiden hyvinvoinnille.

”Naisen ja miehen avioliittoon, aviolliseen sukupuolielämään ja perheeseen sopeutuminen oli ristiriidassa persoonallisuuden kaikkein omimman aineksen kanssa. Oma halu, oma persoona, niiden yhteensovittamisen ja sopeuttamisen ongelmat olivat nyt olemassa. Avioliitto, perheen peruskivi, alkoi murentua.” kirjoittaa Katja Yasilova teoksessaan Ydinperheen politiikka (2009) ja kuvaa avioliittotilastojen romahduksen alkuhetkiä. Vaikka persoonallisuuden kaikkein ”omin aines” olisikin oma halu, kuten Yasilova sitä kuvastaa, tarkoittaako se sitä, että sitä on aina kuunneltava? Onko omien halujen kuunteleminen tie onneen?

Amerikassa mainetta niittänyt moderni, sosiaalisen mediankin aktiivinen piispa Robert Barron totesi, että elämän merkityksen löytyminen alkaa siitä, kun ihminen määrittää itselleen sen asian mille antaa elämässään suurimman arvon. Moni sijoittaa arvokartan huipulle onnellisuuden. Ja sen mukaan lähdetään rakentamaan elämää. Ongelma kuitenkin on, että onnellisuuden tavoittelu itsessään muodostaa huojuvan tornin. Se ei pelkästään horjuta tunne-elämää, mutta erityisesti se horjuttaa perhettä.

On selvää kuitenkin, että me kaikki haluamme olla onnellisia. Se on siis hyvin inhimillinen tavoite. Mutta onnellisuus tavoitteena yksin, voi olla petollinen ja sotia itse tarkoitustaan vastaan. Rakkaus, avioliitto eikä perhearki ole koskaan jatkuvaa onnea. Ja on sanomattakin selvää, että arki itsessäänkään ei ole koskaan jatkuvaa onnea. Kaikki nämä vaativat työtä. Ne vaativat myös epäitsekkyyttä ja uhrauksia. Nopeita ratkaisuja etsiessämme on kuitenkin tyypillistä, että kun jokin näistä ei tuo onnellisuutta, siitä hankkiudutaan eroon.

By Shutterstock

Voin itsekin helposti laittaa elämän tavoitteekseni onnellisuuden. Se tuntuu lähes intuitiiviselta. Haluan olla onnellinen, kukapa ei. Mutta sanotaan, että unelmieni toteuttamisen hinta olisi lasteni ja puolisoni kärsimys, koska ajattelisin ainoastaan unelmani toteuttamisen tekevän minut onnelliseksi. Muodostaisin unelmastani illuusion ja lumelääkkeen kokemaani ahdistukseen jonka syy todennäköisesti piilisi jossain muussa kuin toteuttamattomassa unelmassa. Kykenisinkö tällöin todella syvällä olemaan onnellinen nähdessäni perheeni kärsivän? Koska halusinpa tai en, lasteni ja perheeni hyvinvointi vaikuttaa suoraan omaan hyvinvointiini. He antavat minulle merkitystä. He ovat ne, keistä minä olen vastuussa. Ja vastuun pakoilu harvoin lisää onnellisuuden tunnetta, päinvastoin.

Mutta juuri silloin kun (perhe)arki väsyttää, avioliitto nitisee liitoksissaan, avaamme television ja katsomme elokuvan Eat, Pray, Love jossa Julia Roberts jättää puolisonsa ja lähtee ”etsimään itseään” sillä kokee avioliittonsa olevan syy henkilökohtaiselle kriisilleen. Merkityksen tunne on kateissa ja vastuun tunne murentunut. Vastauksia haetaan jännittävistä seikkailuista. Kukapa ei haluaisi olla kuten Julia Roberts.

Kenties sen jälkeen siirrymme katsomaan Marriage Storyn, jossa Oscar-palkinnonkin suorituksestaan voittanut Laura Dern, elokuvan avioerojuristi ”Nora”, sanoittaa asiakkaansa epämääräiset ajatukset toteamalla ; You’re saying; I want something better for myself. Haluan jotain parempaa itselleni. Huomio kiinnittyy tässä väkisin sanoihin ”jotain” ja ”itselleni”. Toive paremmasta ei ole liiton pelastaminen vaan se on abstrakti unelma potentiaalisesta paremmasta tulevaisuudesta, jossa ”minä” näyttelee pääroolia. Sivurooliin jäävät perheen ainoa poika ja hänen isänsä. Erityisesti kärsii perheen poika. Mutta elokuvan äitiä näyttelevän Scarlett Johanssonin arvokartan etusijalla ei ollut perhe. Tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan loppu oli sitten lopulta kaikkea muuta kuin onnellinen. Koska harva pystyy aidosti olemaan onnellinen eläessään vain itseään varten.

Tämä onnellisuuden etsimisen hekumointi, ja sen ”omimman aineksen” kuuntelemisen tärkeys on siis läpileikannut kaikki elokuvat, markkinointikanavat ja suosituimmat mediat ja on siten salakavalasti vaikuttanut suhteeseemme myös avioliitosta, perheestä ja lapsista. Perhe-elämä on täynnä uhrauksia ja työtä, joiden palkintoa ei kuitenkaan voi selittää tarpeeksi täydentävästi kenellekään muulle kuin sille, jonka uhrauksen on tehnyt.

Kun onnellisuudesta tulee ainoa päämäärä, voi matka sinne olla onneton. Ja päämäärää tuskin tulee koskaan saavuttamaan jos ei ymmärrä, että onnellisuus ei ole staattinen tila, vaan sivutuote, jonka parhaiten tavoittaa merkityksellisestä arjesta (oli se sitten ponnistelua toimistossa tai kotona), epäitsekkäistä teoista ja uhrauksista. Juuri niistä tylsistä asioista, jotka helposti hylätään kun arki uhkaa oman onnen tunnetta. Onnellisuuden tavoittelu elämän ainoana tavoitteena voi saada meidät tekemään päätöksiä, joiden hinta on läheisten kärsimys. Ja harva meistä pystyy aidosti nauttimaan onnellisuuden tunteesta läheisten kärsiessä.

Tietääkseni kukaan historian pyhä ihminen, tai autuuden löytänyt merkkihenkilö ei ole elänyt elämäänsä itseään varten. Autuus ja onni on tullut epäitsekkyydestä, vastuun kantamisesta, tarkoituksen tunteesta ja solidaarisuudesta. Tylsää? On tietenkin epärealistista verrata itseään pyhiin ihmisiin, mutta jos jotain, he voivat toimia meille malliesimerkkeinä. Suunnan näyttäjinä. He ovat nimittäin ymmärtäneet meistä kaikista parhaiten onnellisuuden todellisen luonteen. Epäitsekkyys ja lähimmäisen edun ajaminen oman sijaan antaa kuitenkin elämälle todellista merkitystä, se antaa sinulle merkitystä. Ne hyveet ovat nähdäkseni sitä ”ominta ainesta”, jota pitäisi kuunnella pelkkien halujen sijaan.

Lähimmäisen edun etusijalle laittaminen ei kuitenkaan tarkoita, että se on tehtävä aina ja hinnalla millä hyvänsä. Mutta jos se olisi ajattelumme lähtökohta, hyvinvoinnissamme, niin omassa kuin perheenkin, voisi tapahtua merkittävä käänne.

Mutta kuka nyt haluaisi nähdä elokuvan, jossa Julia Roberts olisi jäänytkin New Yorkiin, mennyt terapiaan ja päättänyt pelastaa avioliittonsa hinnalla millä hyvänsä? Tai elokuvan, jonka eroa suunnitteleva nainen haaveilee Hollywoodista, mutta lopulta päätyykin pitämään perheensä yhdessä ja jättämään Hollywoodin. Ei lainkaan jännittävää. Ei lainkaan individualistista. Mutta lopulta kenties onnellisempaa?

Friedrich Nietzche ei ehkä individualismin sanansaattajana ole tähän oikea filosofi viitata. Mutta viittaan silti. Nimittäin Nietzchen metafora vuorelle kiipeämisen vaikeudesta ja toisaalta kauniista maisemista, jotka ovat lopulta raskaan kiipeämisen palkinto, sisältää hyvin ajankohtaisen viestin – meille kaikille. 

SUSANNA SANTOS

Kirjoittaja on äiti, vaimo ja Calibren päätoimittaja

Author: Susanna Santos

Susanna Santos on kuluttajaekonomi, kirjoittaja ja Calibre.fi sivuston perustaja