Aborttikeskustelun ongelma ei ole se kuka saa puhua, vaan mitä saa puhua

JASON LEPOJÄRVI

Osallistuin kerran Twitterissä käytyyn laajaan aborttikeskusteluun. Opin paljon empatian tärkeydestä, sanojen voimasta ja argumentaation vaikeudesta. Suosittelin myös ystäviäni lukemaan keskusteluketjun ja rohkaisin osallistumaan keskusteluun, vaikka sosiaalisessa mediassa mukana on vihapuheen lähisukulaista ivapuhetta. Osa ilveilystä on tahallista, osa ei.

Yksi ilkeilyn muoto on sedättely. Se tarkoittaa sanotun asian mitätöimistä leimaamalla se ”setien jutteluksi”. Sedättely vastaa siis perinteisempää tytöttelyä. Sedättelyyn ja tytöttelyyn on syytä kiinnittää huomiota. Miksi? Koska pelikortteina niissä yhdistyy monta huonon argumentaation piirrettä: molempien maana ja värinä on pilkka, ad hominem, kaivon myrkyttäminen ja – sukupuolesta riippuen se synneistä suurin – seksismi.

Miksi sedät eivät saisi keskustella? Miksi he väistämättä kaappaisivat keskustelutilan? Seuraamaani aborttikeskusteluun osallistui – puolin ja toisin – satoja viisaita naisia: lapsettomia, äitejä, sairaanhoitajia, lääkäreitä, opettajia, tutkijoita, jopa iltapäivälehden päätoimittaja ja europarlamentaarikko. Miesylivalta oli kaukana, ja hyvä niin.

Ei voi välttyä kuvitelmalta, että usein ”sedät juttelee/tytöt juttelee” -korttia heilauttavan ihmisen ongelma ei todellisuudessa ole se, kuka saa puhua, vaan mitä saa puhua. Ongelma ei ole väärä sukupuoli vaan väärä mielipide. Seuraamaani aborttikeskusteluun osallistui monia miehiä, joilla oli oikea mielipide. Jostain syystä heitä ei setinä kampattu vaan pikemminkin kilpaa kompattiin.

Pilkkakortin heilauttaja vaihtaa keskustelun aiheeksi keskustelun siitä, kenellä on oikeus keskustella mistäkin aiheesta. Myös tällaiselle metakeskustelulle on paikkansa. Usein sillä kuitenkin viedään huomio pois itse asiasta. Jos kaikki saadaan kiistelemään siitä, kuka saa puhua asiasta, kukaan ei enää puhu asiasta. Status quo turvataan, taas hetkeksi.

Puhuessani abortista käytän joskus sanaa surma. Moni pitää tätä loukkaavana. Se ei ole tarkoitus. Nähdäkseni abortti on tietoinen teko, joka johtaa lapsen kuolemaan.

Ymmärrän, että abortin tekijä ei aina näe asiaa tällä tavalla. Hänen näkökulmastaan kyseessä ei ole vielä lapsi. Ehkä tappaminen olisi neutraalimpi sana? En tiedä. En kuitenkaan koskaan puhu abortista murhana, koska en pidä sitä murhana. Murha vaatii suunnitelmallisuutta ja tekijän täyttä ymmärrystä siitä, että uhri on ihminen. Miksi kuitenkin puhun abortista surmaamisena tai tappamisena? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä todella uskon, että sikiöt ovat ihmisiä. Pieniä ihmisiä. Lapsia.

By Shutterstock

Surmaamisesta puhumisen ei ole tarkoitus olla loukkaava vaan päinvastoin suojeleva ele. Sanaa käyttämällä haluan tunnustaa sikiön ihmisyyden ja suojella sen lapseutta. Mielestäni monet abortin yhteydessä käytettävät kiertoilmaisut ovat epäinhimillistäviä. Suojelemme niillä lähinnä omia aikuisten tuntojamme. Eihän eläkeläinenkään ole vaikkapa ”loppio” tai eutanasia elämän ”keskeytys”.

Toisessa kotimaassani Kanadassa ei ole ensimmäistäkään virallista aborttilakia. Jopa myöhäisen raskaudenkeskeytyksen voi saada periaatteessa mistä syystä tahansa, jos löytää lääkärin, joka on valmis pyörtämään Hippokrateen valansa. Surullisinta myöhäisessä raskaudenkeskeytyksessä on se, kuinka se kaikessa karmeudessaan paljastaa, ettei abortin tarkoitus ole äidin hengen pelastaminen vaan lapsen tappaminen. Vauva synnytetään alateitse, mutta se myrkytetään ensin. Mieti tätä hetki. Miksi sen pitää syntyä kuolleena?

Tappiin venytettyä aborttioikeutta puolustetaan sillä verukkeella, että se pelastaa ihmishenkiä. Se ei tietenkään pelasta ainuttakaan henkeä, päinvastoin. Raskauden keski- ja myöhäisvaiheessa lasta ei koskaan tarvitse tappaa äidin hengen pelastamiseksi. Komplikaatioita tapahtuu kaiken aikaa, ja vastuullinen lääketieteellinen toimenpide on nimeltään hätäsektio. Potilaita on kaksi, ja molemmille annetaan hoitoa.

Valitettavasti länsimaisen lakijargonin puhe sikiön ”elinkelpoisuudesta” on sekin kiertoilmaisu ja suuri harhautus. Käytännössä kysymys elinkelpoisuudesta palautuu aivan liian usein siihen, kelpaako lapsi vanhempiensa elintottumuksiin. Tulkintaliukuma aidosti elinkelvottomista lapsista epätäydellisiin lapsiin jää monesti huolestuttavan kaltevaksi. Esimerkiksi Islannissa Down-lapset eivät enää ole ”elinkelpoisia”. Suomessakin Down-lapsen saa abortoida viikkoja vanhempana kuin muut lapset.

Myös tietynlaiseen feminismiin kohdistamani arvostelu herättää joskus voimakkaita reaktioita. Vaikka arvostan feminismiä suuresti, nähdäkseni myös sillä voi olla sokeita pisteitä. Johdonmukaisinta feminismiä on mielestäni sellainen feminismi, joka ei unohda kaikkein heikoimpia. Vaikka abortista tekisi kuinka turvallisen äidille, se ei ole sitä koskaan sikiölle. Onneksi on paljon myös sikiön elämää ja oikeuksia puolustavia feministejä. Jotkut solvaavat heitä pettureiksi. Mielestäni parhaimmillaan feminismi ei kuitenkaan aseta äitiä ja lapsia toisiaan vastaan.

Mitä muuta olen oppinut aborttikeskusteluista? Ainakin sen, että ”sedät juttelee/tytöt juttelee” -kortti ei yksinkertaisesti toimi. Omat kuplat ja kaikukammiot nauravat ja heittävät ylävitosia, siinä se. Arimmat pilkan kohteet saatetaan toki vaientaa, mutta eivät he pilkasta tule järkiinsä.

On täysin selvää, että myös me miehet liitymme aborttikysymykseen lukemattomin eri tavoin. Meitä abortoidaan, me suoritamme abortteja, me painostamme aborttiin, lapsemme äiti uhkaa abortilla ja niin edelleen. Tämäkin on loppupeleissä epäolennaista. Meidän ei tarvitse olla eläkeläisiä puhuaksemme eläkkeistä. Sinun ei tarvitse olla etiopialainen nainen pitääksesi naisten sukupuolielinten silpomista moraalisesti ongelmallisena.

Siispä te sedät ja tädit, homot ja heterot, uskovat ja ateistit, jotka tahdotte käyttää länsimaista etuoikeuttanne osallistuaksenne julkiseen keskusteluun abortista, osallistukaa rohkeasti. Olkaa lempeitä mutta rohkeita. Loukkaamista ja tarpeetonta syyllistämistä pitää aina välttää. Kannattaa korjata asiattomuudet, vaikka niihin sortuva jakaisi oman kantasi – tai varsinkin silloin. Kuitenkaan se, että joku loukkaantuu tai tuntee syyllisyyttä, ei vielä itsessään tarkoita sitä, että on tehty jotakin väärin. Loukkaantumisen tunne ei saa ajaa moraalisen keskustelun yli.

Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi puhe sikiön lapseudesta voi johtaa ahdistaviin jatkoajatuksiin ja johtopäätöksiin. Totuus vapauttaa, mutta aluksi se voi tehdä kipeää. Herääminen vuosikymmenien indoktrinaatiosta on sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti vaikea prosessi. Olen kokenut sen itse. Mutta kun kyseessä on painajainen, on herääminen lopulta helpotus.

Uskon suuren korjausliikkeen tapahtuvan vielä oman elämäni aikana. Mitä nopeammin tunnustamme yhteisen virheemme, sitä vähemmän meillä on hävettävää tuleville sukupolville, jotka vaativat meidät vielä kerran tästä tilille. Kohtulasten elämän puolustaminen on monessa Euroopan maassa ja Pohjois-Amerikassa korkeimmillaan vuosikymmeniin. Se johtuu erityisesti tieteen kehityksestä. Tiedämme nyt, että sikiön ihmisyyden ja arvon kieltävät näennäisteoriat ovat auttamattomasti vanhentuneita. Niistä ei ole enää moraaliseksi alibiksemme.

On selvä asia, ettei abortti ole erityisesti uskonnollinen kysymys. Lukuisat naisten johtamat ateistiset ja humanistiset pro life -järjestöt todistavat tästä. Mutta tragedian voi kuvata myös teologian kielellä. Aborttioikeus on idolimme sanan uskonnollisessa merkityksessä, kultainen vasikkamme, jonka julkinen arvostelu on tabu. Abortti on ilosanoman irvikuva. Evankeliumi sanoo: ”Minä kuolin sinun puolestasi.” Abortti sanoo: ”Kuole sinä minun puolestani.”

Kristinuskon mukaan Jumala on kuitenkin suurempi kuin suurimmat virheemme. Kristillinen teologia painottaa armon ja anteeksiannon todellisuutta. Kaikkein toiveikkaimman näkemyksen mukaan Jeesus itse nostaa syliinsä kaikki taivaaseen ennenaikaisesti lähetetyt pienokaisemme, ja Hän voi myös hoitaa meidän aikuisten, niin isien, äitien kuin terveydenhoidon ammattilaistenkin, rikki revityt sydämet.

Jason Lepojärvi on teologian tohtori, tutkija ja kirjailija.

Artikkelin alkuperäisversio on julkaistu teoksessa Perjantailahja (2021).

Author: Susanna Santos

Susanna Santos on kuluttajaekonomi, kirjoittaja ja Calibre.fi sivuston perustaja