Vuonna 1984 vuonna 2021

SUSANNA SANTOS

George Orwellin klassikkoromaanin Vuonna 1984 sanoma ei tunnu koskaan vanhenevan. Totalitarismin synnystä varoittava fiktiivinen teos on saanut inspiraationsa toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta. Varsinainen alkusysäys oli kirjailijan mukaan Tehranin konferenssi 1943, jossa aikanaan Stalin, Churchill ja Roosevelt kokoontuivat yhdessä piirtämään tulevaisuuden suuntaviivoja.

Vuonna 1984 teoksen päähenkilö Winston Smith asuu totalitaristisessa Oseaniassa ja väärentää työkseen historiaa valtion Totuusministeriössä. Teleruudut valvovat näytön välityksellä kansalaisia ja ”Isoveli” tarkkailee –  jopa heidän ajatuksiaan. ”Uuskieli” on keksitty rajoittamaan kansalaisten vapaata ajattelua ja estämään ns. ajatusrikoksia. Kirjassa konflikti syntyy Winston Smithin, autonomista ajattelua kannattavan yksilön, ja Isoveljen, totalitaristista valtiota edustavan tahon välille. Vuonna 1984 on äärimmäisen nerokkaasti kirjoitettu dystooppinen kertomus. Vaikka kyseessä on sosiaalitieteellinen fiktio, siitä voi löytää pelottavan paljon yhtäläisyyksiä tähän päivään jota nyt elämme.

Miten Vuonna 1984 näkyy vuonna 2021? Poliittisen korrektiuden kulttuurilla ja sen kanssa käsi kädessä kulkevalla woke ideologialla ja orwellilaisella todellisuudella on häiritsevän paljon yhteistä. Kuulostaa nopeasti ajateltuna mutkien suoraksi vetämiseltä, mutta tarkemmin pohdittuna ajatus ei ehkä ole sittenkään harhainen.

Orwellin kirjassa Oseanian kansalaisia valvova Isoveli valvoo telenäyttöjen kautta kansalaisten jokaisia liikkeitä ja komentaa ruudun takaa häiriökäyttäytyjiä. Niiden lisäksi yhteisöjen joukkoon on soluttautunut puolueen vakoojia ja ajatuspoliiseja, jotka ilmiantavat väärinajattelijoita. Kansalaiset kerääntyvät telenäyttöjen ääreen ”kahden minuutin vihaa” varten. Siis osoittamaan vihaa henkilöä kohtaan, joka on esikuva puolueen ideologian vastustajasta ja vihollisesta. Mieleeni tulee väistämättä tästä eräs nykypäivän poliittinen hahmo, tai ainakin entinen sellainen. Kahden minuutin viha tosin kesti neljä vuotta.

Viedään Orwellin dystooppinen fiktio vielä pidemmälle tähän päivään. Sosiaalisen median jätit, Twitter ja Facebook moderoivat jatkuvasti sisältöään ja tarkkailevat käyttäjäkuntaansa aivan kuten telenäytöt. Sosiaalisen median jätit eivät ole olleet enää pitkään aikaan ”vain” yksityisiä yrityksiä, vaan poliittisen valtapelin aktiivisia toimijoita ja vaikuttajia. Se mitä julkisesti saa lausua, on valvottua, erityisesti Twitterissä. Isoveli valvoo. Julkeimpana esimerkkinä lienee brittiläisen koomikon Andrew Doylen luoman Titania McGrath -satiiritili, jonka Twitter-tili on useaan otteeseen jäädytetty vääränlaisesta huumorista. Syyksi on väitetty vihapuhetta. Woke-kulttuurilla vitsejä kylväneet muutkin satiiritilit ovat saaneet viime vuosien saatossa osansa Twitterin autoritäärisestä otteesta tilijäädytyksillä. Virallinen syy on aina jäänyt epäselväksi ja on vedottu ”yhteisiin sääntöihin” tai ”häiritsevään sisältöön”. Muun muassa amerikkalaiset Babylon Bee, Liberal Larry ja Jarvis DuPont ovat kaikki poistettu palvelusta.

Huumorille on asetettu rajat ja woke-kulttuurin parodioiminen on yksi niistä. Erityisen tarkkailun alla on ollut Trumpia avoimesti kannattava koomikko Steven McGrew, siis ”Liberal Larry”. Hänen Twitter tilinsä jäädytettiin pysyvästi. Se oliko syynä valtava seuraajamäärä yhdistettynä trumpismiin vai loukkaantuminen vastapuolen parodioimisesta, voi jäädä arvailun varaan.

On vaikea nähdä miten (lähes) kaikille avoin sosiaalisen median kanava olisi enää poliittisesti riippumaton. On myös vaikea nähdä miten Twitterin ja Facebookin kaltaiset mediakanavat, jotka käytännössä edustavat modernin ajan kommunikointipaikkaa ja virtuaalista kohtaamisareenaa, eroaisivat Orwellin kirjan alati valvovasta Isoveljestä. Huone 101, jonne pahimmat valtion petturit viedään kirjassa rangaistavaksi, on omassa todellisuudessamme porttikielto sosiaaliseen mediaan. Ulossulkeminen niistä virtuaalikanavista, jotka ovat silta ajankohtaisiin keskusteluaiheisiin ja sosiaalisiin verkostoihin, voi olla nykyihmisen huone 101. Se voi myös olla maineen tahraaminen ja irtisanominen työstä. Edellä mainittuja kuvastaa vaikkapa tapaus James Damore tai lukuisat #metoo -kampanjan suossa rämpineet irtisanotut johtajamiehet. Syystä tai syyttä. Tai traagisimmassa tapauksessa jopa itsemurhaan ajautuneet, kuten ruotsalainen teatterijohtaja Bennie Fredrikson.

Eräällä australialaissivustolla annetaan tarkkoja ohjeita siitä, miten puhut poliittisesti korrektilla tavalla. Ohjeita ovat muun muassa seuraavat: Älä oleta sukupuolta. Älä oleta, että tuttavasi kumppani on vastakkaista sukupuolta. Älä oleta ulkonäön perusteella, että ihminen voisi olla eri maasta kuin sinä. Kaksi plus kaksi ei aina ole neljä. Suomessa poliittisesti korrekti tapa on puhua on mm. käyttää sanoja kuten esihenkilö, synnyttäjä tai rodullistettu. Poliittisesti korrekti tapa keskustella olisi myös välttää lähes kaikkia erimielisyyttä ruokkivia aiheita, jotka voivat synnyttää epämukavaa oloa tai olla muuten häiritsevää. Häiritsevään sisältöön vetoaa myös muun muassa Facebook sensuroidessaan erinäisiä tilejä ja sisältöjä. Tulkinta jää hyvin subjektiiviseksi.

Poliittisesti korrektia olisi kaiketi vain välttää kiivaasta debattia ja siis mahdollisesti kriittistä ajattelua ruokkivaa dialogia. Tietyissä ympäristöissä rangaistuksena epäkorrektista puheesta voi nykyään olla irtisanomisuhka, virallinen varoitus tai julkisen vihan kohteeksi joutuminen. Tästä tietäisivät kertoa enemmän esimerkiksi vääränlaisen aamunavauksen pitänyt suomalainen lukion opettaja tai kansainvälisesti tunnetumpi professori Jordan Peterson, joka aikanaan kieltäytyi käyttämästä sukupuolineutraaleja persoonapronomineja ja puolusti sananvapautta.

Ajatuspoliisit ja totalitaristiset piirteet alkavat siis näyttäytymään yhä todemmilta. Ja kun tämä ajatusmaailma on jo juurtunut koulujärjestelmäämme, yliopistoihin, medioihin ja poliittisiin seuroihin, ne versoavat pian läpi koko yhteiskuntasektorin.

George Orwell kirjoitti teoksensa nimenomaan varoitukseksi, ei ennustukseksi. Teos on varoitusmerkki siitä minkälaiseksi yhteiskunta voi pahimmillaan totalitarismin myötä muuttua. Ja toisaalta miten ideologinen ote salakavalasti ja hiljalleen kasvaa ja kylvää siemeniään ihmisten mieliin – lähes huomaamatta.

”Nurkan takana odottaa paratiisi”, toteaa puolueen uskollinen vakooja, O’Brien kirjan lopussa. Paratiisi on tässä se paikka, jossa kukaan ei kyseenalaista puolueen ideologiaa ja uskoo siihen enemmän kuin mihinkään muuhun. Olisiko paratiisi vuonna 2021 se paikka, jossa kaikki puhuvat poliittisesti korrektiin tapaan ja jossa virallista ideologiaa kritisoivat (ja parodioivat) ovat suljettu ulos ja mykistetty? Olisiko se myös pakotetun tasa-arvon todellisuus, jossa naiset marssivat ”Future is female” t-paidoissa ja unelmoivat maailmasta, joissa miehiä saa vapaasti vihata? Pauline Harmange julkaisi jo opuksenkin heille (Miksi vihaan miehiä), ketkä tämän kaltaisesta paratiisista unelmoivat. Kahden minuutin viha on nyt kahden kannen sisällä. Tämä voi toki olla vain ääriesimerkki. Aivan kuten äärioikeistokin mielipiteineen.

Kysymys vain kuuluu, kumpi otetaan nyt vakavammin – ja miksi?

Author: Susanna Santos

Susanna Santos on kuluttajaekonomi, kirjoittaja ja Calibre.fi sivuston perustaja

Vastaa