SUSANNA SANTOS
Sanotaan, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Termin suosion kasvu voidaan kaiketi ajoittaa vuoteen 2016; Amerikan vaalien aikaan ja Brexitin toteutumisvuoteen. Objektiiviset faktat eivät enää vaikuta ihmisten mielipiteisiin niin voimakkaasti kuin tunteisiin vetoavat henkilökohtaiset uskomukset ja kokemukset. Totuus on jokaisen itse määriteltävissä. Tai kuten postmodernin ajan avainhahmo Jean Baudrillard aikoinaan totesi; teorian salaisuus on, että totuutta ei ole (eng. the secret of theory is that truth does not exist).
Tätä monessa mielessä regressiivistä aikaa on edeltänyt kiihtynyt (poliittisen kentän) polarisaatio, tutkitun tiedon kyseenalaistaminen ja mediakentän pirstaloituminen; erityisesti sosiaalisen median vaikutuksesta. Totuus näyttäytyy nyt sosiaalisen median kaikukammioissa, rajatuissa ryhmissä ja yhteisöissä, joiden kaiun intensiteettiä algoritmit vahvistavat.
Kun internetin valtameri pursuaa vaihtelevia tietolähteitä, on myös kuluttajan arviointikyky vastaanottamansa informaation todenmukaisuudesta madaltunut. Kun jäljelle jää epävarmuus ja loputon informaatiotulva, on usein helpompaa turvautua omaan intuitioon ja tunteisiin. Se minkälaisiin tunteisiin ja intuitioon yksilö taas turvautuu, riippuu monista tekijöistä. Se voi riippua sosioekonomisesta statuksesta, ympäristötekijöistä ja toisaalta henkilökohtaisesta historiasta. Sen lisäksi se riippuu nykyajassa myös siitä, minkälaiseksi yksilön sosiaalisen median kenttä on muodostunut ja minkälaisia ihmisiä siihen kuuluu. Oikeastaan siis algortimeista.
Nature-lehdessä julkaistiin helmikuussa artikkeli, jossa oli tutkittu misinformaation, siis virheellisen tiedon, vaikutusta koronarokotehalukkuuteen kahdessa maassa: Isossa Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa. Tutkimus osoitti, että misinformaatiolle altistumisella oli selvä negatiivinen korrelaatio koronarokotehalukkuuteen. Alttiuteen uskoa misinformaatiota taas vaikuttivat eri sosiodemografiset tekijät kuten sukupuoli, koulutus, työstatus, etnisyys ja uskonto. Tutkimuksessa korostui muun muassa se, että erityisesti naiset (läpi sosioekonomisten ryhmien), työttömät sekä matalan ekonomisen statuksen omaavat henkilöt, olivat alttiimpia misinformaatiolle ja siten koronarokotehaluttomuuteen.
Edellä kuvattu tutkimus ei vain osoita misinformaation aikaan saamaa kansanterveydellistä huolta epidemian jatkumisesta, mutta se on myös sosiaalisen segregaation surullinen ajankuva. Rokotekannasta on tullut ihmissuhteita repivä mielipideasia, joka on jakanut pandemia-aikana työpaikkoja, ystäväpiirejä ja jopa perhesuhteitakin. On paljon perheitä – myös omassa tuttavapiirissäni – joissa välit ovat tulehtuneet asian vuoksi ja pahimmillaan jopa katkenneet. Osasyy on tähän on eri medioissa liikkuva misinformaatio.
Mutta misinformaatiota syntyy muunkin aiheen kuin koronan parissa. Yksi tällaisista aiheista on modernin ajan feminismi. Naistenlehti Trendin, numerossa 8/2021 toimittaja Virpi Salmi kirjoittaa usean sivun artikkelin naisvihasta ja kuinka se piilee meissä kaikissa; niin naisissa kuin miehissäkin. Huomasimmepa sen tai emme. Diagnoosi on armoton. Naisvihaa esiintyy kirjoittajan mukaan jatkuvasti eri areenoilla. ”Hoitoalan huonommat palkat ovat naisvihamielisen kulttuurisen kehityksen tulos”, Salmi kirjoittaa. Tässä kohtaa kuitenkin todella syytä pysähtyä miettimään. Ei nimittäin ole pelkästään intellektuaalista laiskuutta syyttää julkisen sektorin palkkatasoa naisvihasta, mutta myös asian objektiivisen tarkastelun täydellistä sivuuttamista.
Ensinnäkin on vaikea nähdä kirjoittajan artikkelissaan kuvailemaa patriarkaalista yhteiskunnan olemassaoloa tai naisvihaa todellisuudessa, jossa sosiaali- ja terveysministerimme on nainen, hoitoalan ammattijärjestö Tehyn hallituksen puheenjohtaja nainen kuten myös valtaosa koko sen jäsenistöstä ja myös valtaosa koko nykyisestä hallituksestamme. On totta, että hoitoalan palkkataso laahaa surkealla tasolla, mutta tämä on ennen kaikkea poliittinen kysymys, johon kaikilla edellä mainituilla (nais)henkilöillä on toki roolinsa. Silloin syyttävää sormea on nähdäkseni aiheetonta osoitella kuviteltuihin rakenteisiin.
Hoiva-alaesimerkin lisäksi artikkelissa puhutaan naisvihasta tieteellisessä tutkimuksessa. Esimerkkinä annetaan aminohappokoe, jossa tutkittiin aminhohapon lieventäviä vaikutuksia krapulaan. Koska naisilla hormonaalinen kierto mutkistaa tutkimusmenetelmää ja analysointia enemmän, kontrolliryhmästä suljettiin pois naiset. Lääketieteellisesti tämä on perusteltua. Salmi kuitenkin päättelee artikkelissaan, että tällainen menettely pitää yllä käsitystä että ”nainen on hankala” ja koe olisi ollut helppo toteuttaa jos olisi viitseliäämpi. Viitseliäämpää kaiketi olisi ollut haastatella itse tutkimustyöryhmän vetäjää, jolloin lääketieteellinen ymmärrys sekä tutkimuksen kulku ja sen resurssit olisivat voineet aueta paremmin.
Lopussa artikkelissa todetaan, että tästä kaikesta ei ole ”pitkä matka Raamatun alun naikkoseen.. joka tottelemattomuudellaan pilasi kaiken”. Lause ei ole paitsi teologisesta näkökulmasta virheellinen, mutta osoittaa myös suurta ymmärtämättömyyttä kristinuskon roolista tasa-arvoyhteiskunnan rakentajana. Historiallisesti kristinusko on itse asiassa aina puhunut tasa-arvon puolesta; jokaisen ihmisen absoluuttisesta arvosta katsomatta sukupuoleen. Tämän sanoman valossa muun muassa Bolognan yliopisto on avannut ovensa naisopiskelijoille jo 1300-luvulla, mikä jo itsessään on merkittävää tasa-arvokehityksen historiassa. Kristinuskon – erityisesti katolisen kirkon – yksi pyhimmistä hahmoista on myös nainen. Raamattuun viittaaminen näyttäytyykin tässä kontekstissa vain puhtaana tietämättömyytenä.
Olipa kyseessä lääketieteellinen, yhteiskunnallinen tai teologinen misinformaatio, feministinen narratiivi näyttää levittävän virheellistä tietoa siinä missä lääketiedettä haastavat koronadenialistit tai anti-rokotekampanjoijat. Ero vain on siinä, että edellä mainittu aate vaikuttaa saavan tilaa valtamediasta ilman kriittistä läpilukua. Aate näyttäytyy lähinnä henkilökohtaisten uskomusten riemuvoittona, mutta objektiivisen totuuden rökäletappiona.
Aivan siis kuten totuuden jälkeiseen aikaan kuuluukin.
SUSANNA SANTOS
Calibren päätoimittaja
