SUSANNA SANTOS
Kolme vuotta sitten vietin iltaa eräässä Helsingin kantakaupungin karaokebaarissa. Keskustelin ystävieni kanssa kun kesken seurusteluani vieras mieshenkilö kosketti olkapäitäni selkäpuoleltani ja tuli tuttavallisesti tervehtimään. Henkilöstä selvästi erehtynyt mies pahoitteli kovasti ja totesi samaan hengenvetoon, ettei nyt haluaisi joutua minkään häirintäsyytöksen kohteeksi. Toteamus oli tietenkin liioiteltua tilanteeseen nähden, mutta siinä ei silti ollut huumorin häivääkään. Elettiin vuotta 2018 ja Me Too -kampanjan kuuminta aikaa. Alkoholinhuuruisia ravintolakohtaamisia ei otettu enää kevyesti ja pienetkin virheliikkeet nostivat Me Too -aktivistien karvat pystyyn. Miehet varoivat jokaista liikettään. Naisten ja miesten välinen huoleton vuorovaikutus, flirttailu ja iskuyritykset eivät olleet enää entisellään. Joku voisi todeta että hyvä niin, mutta joku voisi myös nähdä #metoo kampanjan aloittaneen katkeran sukupuolten välisen vihanpidon, jolle ei näy loppua.
Harvard Review lehdessä avattiin Houstonin yliopiston tutkimusryhmän teettämää Me Too -aiheista tutkimusta (2018), jonka mukaan 41% vastanneista miehistä olivat haluttomia pitämään kahdenkeskistä työtapaamista naishenkilön kanssa häirintäsyytösten pelossa. 58% miehistä pelkäsi tulevansa ylipäätään syytetyksi väärin perustein. Saman tutkimusryhmän seurantatutkimus 2019 paljasti Me Too’n negatiivisten vaikutusten voimistuneen. Yhä suurempi prosentti miehistä pelkäsi palkata fyysisesti viehättäviä naisia ja yhä suurempi prosentti miehistä pelkäsi lähteä työmatkalle naiskollegan kanssa. Ensimmäinen kysymys voisi olla, että eivätkö miehet ole kykeneviä pidättämään itseään kauniiden naisten edessä? Mihin käytöstavat ovat kadonneet? Mutta syy ei tietenkään ole se. Suurin osa miehistä kyllä ymmärtää kohteliaat käytöstavat, tietää mitä on seksuaalinen häirintä ja missä kulkee sen raja. Miehet epäröivät jäädä naisten kanssa kahdenkeskisiin tilanteisiin koska he pelkäävät naisten potentiaalisia perusteettomia häirintäsyytöksiä. Kuten pelkäsi tuo karaokebaarin vieras mies, joka pelkällä kosketuksellaan arveli ylittäneensä rajan.
Me Too -kampanja sai alun perin kimmokkeen halusta tuoda esiin kuinka yleistä seksuaalinen häirintä on. Sen haluttiin voimauttavan seksuaalista häirintää kokeneita uhreja ja kannustaa heitä puhumaan asiasta julkisesti. Ajatus sinällään on oikeudenmukainen jos kyseessä todella on rikos tai rangaistava teko. Monimutkaista siitä kuitenkin tekee tilanteiden tulkintaerot ja syytösten laaja spektri. Toiselle ihon hipaisu väärässä hetkessä voi olla loukkavaa, toiselle mauton letkautus työpaikkaruokalan jonossa. Huono käytös ja siihen puuttuminen on kuitenkin täysin eri asia kuin todelliseen seksuaaliseen häirintään tai jopa väkivaltaan syyllistyminen. Viimeksi mainittu on laissa rangaistava teko. Ensin mainittu on taas ikävä tilanne, joka tulee toki heti ratkaista siihen syyllistyneen kanssa. Oli kyseessä sitten mies tai nainen. Reilua kaikille osapuolille on ratkaista tilanne henkilökohtaisesti tai mahdollisesti kolmannen osapuolen kanssa.
Me Too -kampanjan vastaisku on tullut kuitenkin siinä, että huolimatta häirintäsyytöksen luonteesta, siitä on lupa tehdä heti julkista ja kaikille näkyvää. Jopa ennen kuin asia on otettu esiin häirintäsyytteen saaneen kanssa. Sosiaalinen media ei anna armoa eikä unohda, vaikka kyseessä olisi perusteeton syyte. Yleisö on valmiina ja heitä on paljon. Ja ikävä kyllä tällaisista perusteettomista häirintäsyytöksistä on nyt jo ainakin kaksi erittäin traagista esimerkkiä, joiden hinta on ollut ihmishenki. Ja näin vakavan lopputuloksen saaneen kampanjan agendaa tulisi tarkastella erittäin kriittisesti.
Tukholman kaupunginteatterin entinen johtaja Benny Fredriksson teki itsemurhan 58-vuotiaana Me Too’n aiheuttamien syytösten jälkipyykissä. Fredriksson joutui eroamaan tehtävästään ja harva uskalsi puolustaa häntä maineen menetyksen pelossa. Fredrikssonin vaimo totesi kampanjan murtaneen aviomiehensä psyykeen ja että syytökset olivat perättömiä. Mutta kun kyseessä oli valtaa omaava keski-ikäinen valkoinen mies, armoa ei tunnettu. Sitä ei myöskään tunnettu Lontoon Royal Balletin entisen pääkoreografi Liam Scarlettin kohdalla, joka sai syytteitä seksuaalisesta häirinnästä ja erotettiin siksi tehtävästään 2019. Lopulta syytökset peruttiin, mutta sosiaalisen nöyryytyksen ja työpaikkansa menettäneelle Scarlettille henkinen hintalappu oli liian kova. Vahinko oli jo tapahtunut. Hän teki lopulta itsemurhan marraskuun alussa 2021. Vanhemmille jääneistä viesteistä päätelleen Me Too -kohu mursi koreografin täysin.
Kun ollaan huolissaan oikeusvaltion säilymisestä, ihmisoikeuksista ja vihapuheesta, on merkille pantavaa, että näin vakaviin tapahtumiin johtava kampanja ei ole joutunut vastuuseen sen aiheuttamista negatiivisista tapahtumista. Ja niin kauan kun on näin, se ei myöskään ole velvollinen tekemään minkäänlaisia korjausliikkeitä. Fredriksson ja Scarlett eivät kaiketi jää viimeisiksi uhreiksi.
Toimittaja Anna Northia siteeraten; ”The impact of the movement goes far beyond powerful men losing their jobs. Metoo was never just about getting men fired.” Pelkästään tässä toteamuksessa on jokin niin katkera ja anteeksiantamaton sävy, että muutaman miehen itsemurha tuskin hetkauttaa vauhtiin päässyttä aktivistia.
Mutta on kai Me Too -kampanjaa seurannut jotain hyvääkin. Juuri nyt en muista mitä.
SUSANNA SANTOS
Calibren päätoimittaja
